"Kävelkäämme vielä joku matka", sanoin minä, ja hän seurasi minua hetkuvin polvin.
Sitte kun ruumiimme oli nahistunut kuivaksi kuin pergamentti, olimme melkein menettäneet janontunteen. Mutta voimamme olivat lopussa, ja pitkiä taipaleita ryömimme nelinkontin. Olimme miltei pökerryksissä ja niin penseitä kaikelle kuin olisimme unissamme kävelleet. Mutta jonkun ajan kuluttua heräsimme jälleen täyteen tajuntaan, ja äkkiarvaamatta ilmestyi eteemme ihmislatu! Jotkut virralle leiriytyneet paimenet olivat arvatenkin nähneet roviomme ja poikenneet likittyville. Me seurasimme jalanjälkiä korkealle harjulle, missä hiekka oli kiinteämpää ja jäljet selvemmin nähtävissä. Ja nyt — tunsimme ne! "Ne ovat omia askeleitamme", supatti Kasim kuolevalla äänellä. Olimme kiertäneet kehässä. Mitä syvimmän masennuksen vallassa ja lopen nääntyneinä vaivuimme polullemme makaamaan.
Siten koitti toukokuun 5. päivä. Olimme nukkuneet puolitoista tuntia, ja Kasim oli hirvittävän näköinen; kieli oli pöhöttynyt, valkea ja kuivunut, huulet sinireunaiset. Kouristuksen tapainen nikotus kiusasi häntä, hytisytellen koko ruumista, lähenevän kuoleman merkkinä. Me olimme ponnistelleet urheasti, mutta nyt teki loppu tuloaan. Sakeana herui veri suonissa, ja selvästi tunsi, miten silmät ja nivelet olivat kuivuneet jäykiksi. Auringon noustessa näkyi itäisellä taivaanrannalla musta viiru. Siellä varmaankin häämötti Khotan-darjan rantametsä! Vielä viimeinen ponnistus, päästäksemme sinne ennen kuin voipumus ja jano veivät meiltä hengen! Muutamassa syvennyksessä kasvoi lukuisia poppeleita.
"Tähän me pysähdymme, metsä on vielä niin kaukana!" Mutta me emme enää ollenkaan jaksaneet kaivaa, ja ryömien pitkitimme kulkuamme.
Vihdoinkin olimme perillä. Pääni oli sekaisin kuin kamalan unen jälkeen, rusentelevasta painajaisesta päästyä. Vehmaana ja rehevänä kohosi metsä edessämme, heinäkasveja ja yrttejä kasvoi puiden lomassa. Kaikkialla oli nähtävissä lukuisia villien eläinten jälkiä, tiikerien, susien, kettujen, hirvien, antilopien, gasellien ja jänisten. Linnut livertelivät aamuvirttänsä, ja hyönteisten surina täytti ilman. Yltympärillä vallitsi virkeä elämä.
Pitkää matkaa ei virralle voinut enää olla, mutta läpipääsemätön orjantappuratiheikkö ja tuulen runtoma ryteikkö häivyttivät meidät suoraan metsän halki suuntautuvalta tolalta. Silloin huomasimme polun, jolla näkyi selviä ihmisten ja hevosten jälkiä. Sen täytyi varmasti viedä virran rantaan, mutta pikaisen pelastuksenkaan toivo ei enää kyennyt pysyttämään meitä jalkeilla. Kello yhdeksältä porotti aurinko jo niin kuumana, että me tuuperruimme kahden poppelin katveeseen. Kasim oli jo viimeisillään. Ilmaa tavotellen virui hän maassa ja tuijotti mielipuolen katsannolla taivasta kohti. Hän ei enää vastannut, kun ravistelin häntä. Minä riisuuduin ja ryömin puiden juurien alle auenneeseen onteloon. Ympärilläni näin hiekassa jälkiä skorpioneista, jotka asustivat lahoissa kannoissa; mutta rauhaan jättivät minut nuo myrkylliset matajat.
Kymmenen tuntia lojuin siinä unta saamatta, sitten otin lapion puuvarren ja hoipertelin yksinäni metsän halki. Kasim ei enää liikahtanutkaan. Puunrungolta toiselle hinauduin tiheikön läpi, repien vaatteeni ja käteni piikkeihin. Hämärsi ja pimeni, ja minä tunsin unen pyrkivän yllättämään itseni. Jos se pääsi voitolle, niin nukuinkin viimeistä kertaa.
Silloin loppui metsä yhtäkkiä: Khotan-darjan uoma oli edessäni. Mutta — sen pohja oli kuiva, ihan yhtä kuiva kuin aavikon hiekka! Vasta myöhään kesällä, kun eteläisestä vuoristosta on lumi sulanut, kuljettaa tämä virta vettä. Mutta pitikö minun kuolla tänne rantaan? Ennen kuin kerrassaan toivottomaksi heittäysin, tahdoin vielä yrittää samota koko uoman poikki. Se oli tältä kohdalta kaksi kilometriä leveä, suunnaton taival! Lapionvartta sauvana käyttäen huojuin verkkaan eteenpäin, ryömin melkoisia taipaleita, mutta vielä useammin täytyi minun levähtää ja silloin kaikella tahdonvoimallani taistella unisuutta vastaan.
Tähän asti olimme aina samonneet itää kohti, mutta tänä yönä veti minua vastustamaton voima kaakkoon päin. Näkymätön käsi näyttää minua johtaneen.
Kuun sarvet loivat valjua valoa kuivuneen virranuoman yli. Minä ponnistelin päin kuuta eteenpäin ja toivoin näkeväni hopeaisen juovan läikkyvän vedenkalvosta. Jonkun ajan kuluttua — minusta se oli tuntunut ikuisuudelta — erotin itäisen rantametsän reunapiirteen. Se kuvastui yhä selvempänä. Kumoon keikahtanut poppeli oli suistunut viistoon uoman syvennyksen yli, ja rannassa kasvoi sankkana pensastona varpukasveja ja kaislaa.