Navalta navalle I

by Sven Anders Hedin

Taas oli minun levähdettävä, ja minä heristelin korviani juhlallisen hiljaisessa yössä, jossa tunsin olevani lähempänä Jumalaa ja iankaikkisuutta kuin konsanaan ennen. Keskellä uomaako oli minun menehdyttävä janoon? Pitikö kesätulvan vaahtoavin vesipaljouksin huuhdella kuivunut ruumiini mukaansa? Mahdotonta! Vielä kerran eteenpäin! Ja tuskin olin pari askelta edennyt, kun seisahduin kuin naulittu: siukuvin siivenlyönnein kohosi ilmaan sorsa, kuului loisketta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoin lampareen partaalla, jonka vesi oli raikasta, kylmää ja ihanaa!

Vaivuin polvilleni ja kiitin Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestani. Vedin sitten esille kelloni ja tutkin heikkoa valtimoani, joka tykki neljäkymmentäyhdeksän kertaa minuutissa. Sitte join, ensin hitaasti, mutta pian yhä nopeammin, ja join ja join kunnes viimeinkin oli janoni toistaiseksi tyydytetty. Nyt istuuduin maahan ja tunsin elämän nopeasti palaavan. Muutamien minuuttien kuluttua oli valtimoni vauhti noussut viiteenkymmeneenkuuteen tykähdykseen. Vastikään kuivat ja koviksi turtuneet kädet pehmenivät jälleen, veri virtasi keveämmin suonissa, otsa kävi kosteaksi; elämä tuntui minusta kauniimmalta ja mieluisemmalta kuin konsanaan. Sitte join taas ja mietiskelin ihmeellistä pelastustani. Jos olisin tullut ulos metsästä vain viisikymmentä askelta oikealle tai vasemmalle, niini en olisi ikänä tavannut tätä lutakkoa; olisin kompuroinut väärälle puolelle, missä kenties oli seuraavaan lammikkoon vielä kymmenkunta kilometriä matkaa, ja niin pitkälle en olisi mitenkään päässyt, vaan olisi uni ja kuolonjäykkyys ehättänyt minut.

Mutta nyt takaisin kuolevan Kasimin luo! Jos mieli hänet vielä, pelastaa, niin oli mitä pikaisin apu tarpeen. Minä täytin vedenpitävät saappaani reunoja myöten, ripustin ne vedikkeistä lapionvarren kumpaiseenkin päähän ja palasin kantamuksineni kepein askelin metsään. Mutta oli pilkkopimeä ja mahdoton nähdä mitään jälkiä. Huikkasin voimieni takaa: "Kasim!" Ei vastausta. Hain nyt kuivien kelopuiden ja risujen muodostaman ryteikön ja sytytin sen. Tuossa tuokiossa leimahtelivat huikaisevat lieskat korkealle. Rovio rätisi, sirotteli säkeniä ja paukkui, alhaalta nouseva ilmanveto kohahteli ja vinkui. Tuliset kielut nuoleskelivat poppelin runkoja, ja punaisenkeltainen loimu valaisi metsän sysimustat pimennot kirkkaiksi kuin päivällä. Kaukana ei Kasim voinut olla, ja hänen täytyi nähdä tuli. Taaskin etsin latuani, mutta jotten eksyisi metsässä jäin lopulta tulen lähettyville, pystytin saappaat puunjuuren nojaan, laskeusin pitkäkseni paikkaan, missä tuli ei voinut minua tavottaa, vaikka itse olin turvassa pedoilta, ja vaivuin hiljaisesti uneen.

Päivän koittaessa löysin latuni. Kasim virui yhä hievahtamattomana siinä, mihin olin hänet jättänyt. "Minä kuolen", kuiskasi hän tuskin kuuluvasti; mutta kun kohotin toisen saappaan hänen huulilleen, heräsi hän jälleen elämään ja joi ensin sen sekä vielä toisenkin tyhjiin. Nyt päätimme yhdessä palata lätäkölle. Mahdotonta oli samota takaisin aavikolle, sillä viikkoon emme olleet mitään syöneet, ja nyt janon saatua tyydytyksensä alkoi nälkäkin tuntua. Olimme myös vakuutettuja siitä, että toverimme olivat kuolleet jo useita päiviä aikaisemmin.

Mutta Kasim oli niin heikkona, ettei jaksanut minua seurata, ja turhaan haeskelin tuntikausia jotakin syötävää. Lopulta laskeusin lammikon lähelle tiheään pensastoon levolle, lakki ja saappaat pään alla, ja nukuin sikeästi. Toukokuun l. p:stä saakka en ollut enää kunnollisesti nukkunut. Herätessäni oli hämärä, ja hiekkamyrsky, joka oli riehunut jo päivällä, ulvoi yhä vielä. Nälkä ahdisti minua niin kamalasti, että aloin syödä heinää, kukkasia ja kaislanversoja. Lammikko vilisi mujumatikoita. Karvailta ne maistuivat, mutta minä puraisin niitä niskaan ja nieleskelin ne eheinä alas. Tämän "illallisen" jälkeen keräsin suuren varaston kuivia oksia, voidakseni yön mittaan syöttää nuotiota, kömmin sitte jälleen kätkööni ja tuijottelin kahden tunnin ajan liekkeihin. "Tämä myrsky heittää ensimäiset lapiolliset kuolleiden miesteni ja menehtyneiden kameelieni yli", ajattelin. Sitte vaivuin taas uneen.

Aamuhämärissä kompuroitsin esille tiheiköstä, otin vettä mukaan saappaisiini ja tallustelin etelää kohti. Muutamien tuntien kuluttua olivat jalkani niin haavoilla ja rakoilla, että minun täytyi repiä paitani siekaleiksi ja kietoa nämä niiden ympäri. Mikä riemastus, kun rannalla tapasin lammastarhan! Sitä ei tosin oltu käytetty pitkään aikaan, mutta se ilmaisi kuitenkin, että metsissä oleskeli paimenia. Puoleltapäivin söin murkinakseni heinää ja kaislanversoja ja vaelsin edelleen etelään päin. Mutta jo kello kahdeksalta loppuivat voimani. Hain taas poppelien ja pensaikon suojaaman paikan ja sytytin tavalliseen tapaan leirinuotioni. En voinut muuta tehdä kuin makailla alallani, tuijotella leimuaviin liekkeihin ja kuunnella metsän salaperäistä huminaa. Usein kuulin hiipiviä askeleita ja kuivien oksien ritinää. Mutta kun nyt olin niin ihmeellisellä tavalla pelastunut, en enää peljännyt tiikerin tai muun pedon ahdistamaksi joutuvani.

Oli vielä hämärä, kun toukokuun 8. p:nä nousin jalkeille, etsiäkseni metsästä itselleni tien; mutta kauvas en ollut vielä kulkenutkaan, kun puut jo harvenivat, ja yhtäkkiä levisi kolkko, keltainen hietameri taas eteeni. Nyt riensin takaisin virranuomalle ja lepäsin kuumien tuntien ajan poppelin siimeksessä. Pitkitin sitte matkaani ja pysyttelin nyt virran oikeanpuoleisella rannalla. Vähää ennen päivänlaskua pysähdyin äkkiä, yllättävän näyn pidättämänä: hiekassa näkyi ihan vereksiä jälkiä, kaksi paljasjalkaista miestä oli ajanut neljää aasia pohjoiseen päin. Tosin oli turha yrittääkään enää tavottaa noita matkamiehiä. Seurasin sen vuoksi heidän latuaan vastakkaiseen suuntaan ja astelin tavallista vinhemmin. Jo painui hämy metsän yli, kun olin eräältä rannan niemekkeeltä kuulevinani jotakin epätavallista. Kuuntelin hengitystäni pidätellen, mutta metsä vaikeni salamyhkäisesti. Kenties laulahti siellä kellolintu tai rastas, ajattelin, ja kävelin eteenpäin. Tovin kuluttua hätkähdin taas ja jäin seisomaan kuin patsas: ihan selvästi kuulin ihmisääntä ja lehmän ammumista. Kiireen kautta vedin nihkeät saappaat jalkaani, riensin metsään ja seisoin muutaman minuutin kuluttua aholla, jolla lammaslauma kävi puiden lomassa laitumella. Niiden paimen seisoi minut nähdessään kuin kivettynyt; sitte kiepahti hän kantapäällään ja katosi tiheikköön.

Tuokion kuluttua palasi hän vanhemman paimenen keralla, ja kerrottuani hänelle vaiheeni pyysin heiltä leipää. He eivät oikein tienneet, mitä ajatella, mutta veivät minut kuitenkin mökkiinsä, missä sain maissileipää ja lampaanmaitoa.

Mutta onnellisin sattuma oli, että seuraavana päivänä ratsasti ohitse kaksi kauppamiestä, joilta kuulin, että he edellisenä päivänä olivat rannasta löytäneet valkoisen kameelin vierestä miehen kuolemaisillaan. Hän oli Islam Bai. He olivat virvottaneet hänet henkiin vedellä, ja päivää myöhemmin ilmestyi hän ja Kasim mökkiini. Uskollinen Islam oli pelastanut piirustukseni, karttani, joitakuita koneitani ja matkakassan; yöllinen rovioni poppelilehdossa oli elvyttänyt hänessä uusia voimia ja miehuutta. Mutta molemmat toiset miehet ja kameelit olivat saaneet loppunsa aavikolla.

20. Tibet.