Heinäkuun 27. p:nä olin lähtenyt pääkortteerista, ja jäljellejääneet olivat vakuutettuja siitä, etteivät he minua enää koskaan näe. Ensimäisen päivän kuluessa emme olleet havainneet mitään elollista, ja toisenakin päivänä olimme estämättöminä ratsastaneet 40 kilometriä. Sitten olimme pystyttäneet leirimme aukealle kahden järven lähettyville; vain lounaassa kohosi joitakuita pikku kunnaita, joiden juurella kävi karjaa laitumella. Ördekin piti vartioida se yö, jotta me kolme saimme nukkua kunnollisesti. Vartiopalvelushan oli joutuva omaksi huoleksemme hänen käännyttyänsä paluumatkalle.
Ensiksikin paransin nyt valeasuani. Pääni ajeltiin kiiltäväksi kuin biljardipallo. Vain kulmakarvat saivat jäädä paikoilleen. Sitte lama voiteli pääni rasvalla, noella ja ruskealla maalilla, enkä itseäni enää tuntenut, kun jälkeenpäin vilkaisin pieneen käsikuvastimeen; joka tapauksessa olin saanut paljon yhtäläisyyttä molempien lamaististen palvelijaini kanssa.
Ehtoopäivällä oli noussut luoteismyrsky, ja me olimme sentähden ryömineet jo aikaisin pieneen, ohueen telttiimme, missä vaivuimme rauhalliseen uneen. Puoliyön tienoissa hiipi telttiin Ördek ja ilmotti minulle vapisevalla äänellä, että ulkona liikkui rosvoja. "Takimaisten hevosten välitse vilahti varjo!" Me tempasimme aseemme ja riensimme ulos. Myrsky riehui ennallaan, ja valju kuu pilkisteli repaleisten pilvien raosta. Ilmassa vinkui ja puhkui kuten Tibetissä tavallisesti. Mutta me tulimme liian myöhään. Kunnaitten harjalla erotimme juuri vielä kolme ratsastajaa, jotka ajoivat edellään kahta vapaata hevosta: toinen oli rakas hiirakkoni, toinen Shagdurin papurikko. Shagdur lähetti niiden perään luodin, mutta sillä ei ollut enää muuta tehoa kuin rosvojen hoputus kiireisempään pakoon.
"Herra, lähtekäämme ajamaan roistoja takaa", huudahti Shagdur.
Minä en ollut vähemmin vimmoissani kuin hän, mutta tyynnytin mieleni väkisin. "Siitä ei ole mitään hyötyä, uupuneilla hevosillamme emme niitä saavuta."
"Antakaa sitte minun ja Ördekin tavottaa niitä."
"Ajatelkaahan toki", vastasin, "että ne tuntevat maan paljoa paremmin kuin me. Ne ratsastavat yötä päivää ja seuraavat puroja, häivyttääkseen latunsa. Parhaassakin tapauksessa menee pari päivää ennen kuin ne saavutatte, ja kenties vaanii ympärillämme vielä muita samanlaisia voroja. Mieluummin pidämme varamme, ettemme menetä loppujakin eläimiämme."
Yö oli hämyinen, eikä nukkumisesta nyt enää tullut mitään. Me istuuduimme pikku sysinuotion ääreen, keitimme riissiä ja teetä sekä sytytimme piippumme. Auringon noustessa olimme valmiita lähtöön. Olimme tutkineet jälkiä ja havainneet, että varkaat olivat vastatuuleen hiipineet leiriimme ja siten välttäneet koirien huomion. Yksi oli ryöminyt sateitten uurtamaan vakoon ihan hevostemme lähelle, jotka kalusivat ruohoa, ja äkillisellä hyppäyksellä säikäyttänyt ne tuulen alapuolelle, missä ratsain väijyvä rosvo oli ne ottanut vastaan ja ajanut edellään. Kolmas oli odottanut omaa ja toverinsa ratsua pidätellen, ja sitten olivat nämäkin molemmat karauttaneet tiehensä. Varmaankin olivat he vaanineet meitä jo koko päivän. Kenties tiesivät he senkin, että me tulimme pääkortteeristani, ja kuinka helposti saattoivatkaan he toimittaa varotuksen Lhasaan!
Ördek oli suunniltaan raivosta, kun hänen nyt piti jalkaisin tallustaa takaisin kahden päivämatkan pituinen taipaleemme. Kuten jälkeenpäin kuulin, ei hän uskaltanut palata samaa tietä, vaan hiiviskeli kuin villikissa kaikissa mahdollisissa ojanteissa eteenpäin ja kaipaili päivisin hämyä, mutta joutui hämärän tullessa vielä kamalampaan tuskaan ja kuvitteli jokaista kiven järkälettä kyttäileväksi konnaksi. Kaksi villiaasia oli säikäyttää hänet järjiltään, jotta hän kyyristäysi muutamaan rotkoon kuin siili, pitkittääkseen sitte matkaansa hellittämättömään juoksuun kapaisten. Hänen lopulta saapuessaan pääkortteeriin luuli päällepäätteeksi yövartia, ettei tulokas kuulunut heihin, ja tähtäsi häntä pyssyllään. Ördek siitä kiljumaan ja viittilöimään, ja vihdoinkin päästyään jälleen telttiinsä nukkui hän neljäkymmentäkahdeksan tuntia yhteen menoon.
Me kolme pyhiinvaeltajaa ratsastimme nyt kaakkoon päin ja pystytimme 40 kilometrin päässä telttimme puron partaalle. Osamme olivat siten jaetut, että Shagdur muka oli herrana; minua piti miesteni kohdella tavallisena muulinajajana. Nyt en enää uskaltanut kasakan kanssa puhua venättä, vaan ainoastaan mongolinkieltä, jota lama jo kauvan oli minulle opettanut. Ehtoopäivällä nukuin kello kahdeksaan, ja herätessäni olivat molemmat kumppanini mitä suurimmassa tuskassa, keksittyään kolme tibetiläistä ratsumiestä, jotka olivat etäältä pitäneet meitä silmällä. Meidän täytyi siis olla joka hetki valmistautuneita uuden hyökkäyksen varalle.