Me jaoimme nyt yön kolmeen vartioon, kello yhdeksästä puoliyöhön, siitä kolmeen ja kolmesta kuuteen; minä otin ensimäisen ja lama viimeisen vartion. Elukat pantiin teltin edustalle liekaan, ja teltin edessä ja takana makasivat koirat. Ensimäinen yövartioni alkoi. Astelin molempien koiriemme välissä edestakaisin, ja ne ulvahtelivat joka kerta ilosta, kun silitin niitä. Kaameapa oli tämä Tibetin yö ja loppumattoman pitkiä sen hetket! Taivas vetäysi mustiin, vavahtelevia salamia leimuileviin pilviin, ja satoi kuin saavista kaataen. Raskaat pisarat rummuttivat mongolilaista kattilaa, joka oli jäänyt ulos nuotion ääreen. Tuon tuostakin etsin suojaa teltinaukosta, mutta koirien vähänkin murahdellessa riensin jälleen ulos. Vesi ei enää tippunut turkeistani, vaan norui puroina.
Tuli puoliyö, mutta Shagdur nukkui niin sikeästi, etten hennonut häntä herättää. Olin päättänyt lyhentää hänen vartiotansa puolella tunnilla, kun molemmat koirat alkoivat raivokkaasti haukkua. Lama heräsi ja syöksähti ulos, me hiivimme aseinemme epäiltävälle suunnalle ja kuulimme ratsujen töminää, joka etäytyi pitkin sateen pehmittämää kamaraa. Sitten oli jälleen kaikki hiljaista, ja koirat rauhottuivat. Nyt herätin Shagdurin ja laskeusin märissä turkeissani levolle.
Lyijynraskaiden pilvien alla ratsastimme seuraavana päivänä edelleen. Missään ei näkynyt ihmisiä tai paimentolaistelttejä, mutta kyllä lukuisia jälkiä lammaslaumoista ja jakeista sekä vanhoja leirisijoja. Päivä päivältä lisääntyi tibetiläisten kohtaamisen vaara, ja yhä jännittyneempänä ajattelin, miten he ottaisivat meidät kolme vastaan.
Heinäkuun viimeisenäkin päivänä valui sade yhä virtoina. Me seurasimme selvästi näkyvää tallattua latua, jota pitkin oli hiljattain ajettu jaklaumaa. Jonkun ajan kuluttua sivuutimmekin parven tangutilaisia pyhiinvaeltajia, joilla oli 50 jakia, 3 hevosta ja 3 koiraa; viimeksimainittuja Tiikeri ja Lilliput retustivat kelpo lailla. Tangutit ovat paimentolaiskansaa Tibetin koilliskolkalla ja joka toinen heistä on rosvo. Kuitenkin pääsimme onnellisesti heidän ohitseen ja leiriydyimme nyt ensi kertaa tibetiläisen paimentolaisteltin läheisyyteen, jossa asusti nuori mies ja kaksi naista.
Laman käydessä pakinoimaan näiden kanssa saapui paikalle teltin omistaja eikä ollut vähäisen hämmästyksissään, kun näki luonansa vieraan. Sitte hän saattoi lamaa minun telttiini ja istuutui oviaukon eteen märälle maalle. Kävijämme oli nimeltään Sampo Singi, enkä ollut sinä ilmoisna ikänä nähnyt likaisempaa retkua. Takkuisista suortuvista tippui sadevesi risaiselle vaipalle; hänellä oli karvasaappaat, muttei housuja, mitä vaatekappaletta melkein kaikki tibetiläiset pitivät turhanaikaisena. Oli kai hyvin virkistävää istuutua moisessa asussa sateen liottamaan satulaan. Sampo Singi niisti nenäänsä sormillaan niin äänekkäästi, että ympäristö kajahteli, ja niin usein kuin olisi se kuulunut kohteliaihin seuratapoihin. Minä sen vuoksi seurasin hänen esimerkkiään, eikä hän pannut sitä vähääkään kummakseen. Sitte tarkasteli hän tavaroitamme ja antoi meille tietoja mistä vain halusimme; Lhasaan sanoi hän olevan vielä kahdeksan päivämatkaa. Arvokkuuttaan säilyttääkseen tiuskasi minulle Shagdur: "Älä nyt siinä enää ällistele, reuhkana, vaan mene ajamaan hevoset koolle!" Minä lensin tekemään työtä käskettyä, ja kyllikseni olikin minulla hääräämistä, ennen kuin elukat sain takaisin leirille.
Paimentolaisilla oli myös äkäisiä koiria ja aseita, heidän läheisyyttään saimme kiittää siitä, että yö kului rauhallisesti. Varhain aamulla tuli Sampo Singi toistamiseen luoksemme vieraskäynnille, mukanaan toinen tibetiläinen ja nainen. Me olimme pyytäneet heiltä ruokavaroja ostaaksemme, ja he toivatkin kaikenlaista hyvää: lampaan, ison ihrakimpaleen, kulhollisen piimää, hulikallisen jauhettua juustoa, rainnallisen rieskamaitoa ja aimo möhkäleen voinkarvaista piirakkaa. Nyt piti meidän maksaa. Mutta matkarahastonamme oli kiinalaisia hopealantteja, jotka arvioidaan painon mukaan ja aina punnitaan pikku vaa'alla. Sampo Singi tahtoi kelpoittaa ainoastaan lhasalaista rahaa, ja sitäpä ei meillä ollut. Onneksi olin Turkestanissa ostanut kaksi kääryä sinistä kiinalaista silkkikangasta; kaistale sitä käy kelpo erästä hopeaa. Tibetiläiset ihastuivat iki hyviksi, kun kuulivat silkin kahinan, ja tavanmukaisen tinkimisen jälkeen pääsimme molemminpuoliseen sovintoon.
Lammas pantiin siis lihoiksi, muutamia rasvaisia viipaleita käristettiin tulella, ja tukevan aamiaisen syötyämme lausuimme tibetiläisille hyvästi. Yhä vieläkin sateli rankasti, kun ratsastimme edelleen alas laaksonvartta ja saavuimme oikeanpuoleiselle rannalle jokea, joka oli niin leveä, että toinen ranta häipyi sadeusmaan. Neljä sen kahdestakymmenestä haarasta vastasi kukin kunnollista virtaa. Mutta siekailematta ratsasti urhea lama vinhaan, likaisenharmaaseen vuolteeseen, ja me seurasimme perässä. Minulle ei vaara ollut kovinkaan suuri, kun osaan uida, mutta kumpainenkaan seuralaiseni ei ollut sitä taitoa opetellut, ja virta oli viime päivien sateista paisunut niin ylettömästi, että sen uomassa kulki laskelmani mukaan 250 kuutiometriä vettä sekunnissa.
Puolet virran leveyttä kuljettuamme levähdimme kotvan liejusärkällä, jolta katsellen sekä oikea että vasen ranta olivat sadehunnun verhoamina. Molemmin puolin kiitävä vilske sekaannutti niin, että miltei tuntui siltä kuin olisi pikku särkkä kamalaa vauhtia painunut myötävirtaan.
Nyt meni lama muulillaan taas veteen; mutta hän ei ollut kymmentäkään askelta edennyt, kun jo virta ulottui muulille hännänjuureen. Lama vielä talutti sitä muulia, jolla oli kuormanaan tärkeimmät tavarani sullottuina kahteen matkalaukkuun. Nämä vaikuttivat kuin korkkipielukset niin kauvan kuin vesi ei ollut tunkeutunut niihin sisälle. Siten menetti juhta jalansijansa ja katosi vuolteen tempaamana alas virtaa sateessa. Mutta muulipa ei tuosta hätääntynyt. Vasenta rantaa lähestyneenä pääsi se taas pohjaamaan, iski kavionsa lujasti lietteeseen ja kapusi esille vedestä. Molemmat laukut keikahtelivat yhä sen seljässä, joskin nyt vettä täynnä.
Lama pitkitti kulkuaan olematta millänsäkään siitä, että vesi vaahtosi satulan rajassa, ja joka hetki odotin näkeväni hänen painuvan samalle matkalle kuin muulikin. Mutta rohkea rokan syö, ja lopulta oli enää 30 metriä leveä haara edessämme. Molemmat seuralaiseni ratsastivat jo rantavierua ylös, kun minä vielä pulikoitsin vedessä. En ollut pannut tähdelle, missä he olivat nousseet maihin, joten jouduinkin liian kauas oikealle. Joka askel upotti hevosta syvemmälle, vesi kohosi yli saapasvarsieni, sitte polviin asti ja satulankin yli; viimein pistäytyi hevosesta vain pää ja kaula esille kuohusta. Lama ja Shagdur hoilasivat kuin vimmatut, osottaakseen minulle kaalamon, mutta huumaavassa kohinassa en mitään kuullut. Jo nousi tulva lanteilleni, ja minä avasin turkkini, heittääkseni ne yltäni uinnin helpottamiseksi — samassa hupeni pohja ratsuni alta ja vuolle tempasi elukan mukaansa. Vaistomaisesti tarrasin kiinni sen harjaan, enkä olisi voinut sen parempaa tehdäkään, sillä elukka sai tuotapikaa tukevan jalansijan ja ponnisteli nyt jyrkin käännähdyksin ylös äyrästä.