Tämän väkinäisen kylvyn saatuamme ratsastimme edelleen. Saappaissani litsatti, matkalaukkujen kulmista lorisi vesi, ja senpäiväinen leirimme oli viheliäinen. Ei ollut rihmaakaan kuivana yllä, yhä sateli ja tulen sytyttämistä tuskin kävi ajatteleminenkaan. Lopulta onnistui meidän sentään saada savuava lantanuotio palamaan. Mutta tänä yönä ravistelin vartiovuoroni päättyessä Shagdurin armottomana valveille unestaan ja konttasin telttiin. Elok. 2. p:nä etenimme ainoastaan 25 kilometriä. Tie oli nyt selvästi näkyvissä ja jokseenkin leveä. Tien varteen oli iso tee-karavaani leiriytynyt ja viisikolmatta miestä istui nuotion ympärillä kolmensadan jakinsa käydessä laitumella. Teekääryt oli ladottu valtaisiksi pinoiksi; tavara oli laadultaan epämääräistä kiinalaista kuutioiksi puristettua teetä, jota siitä syystä nimitetäänkin tiiliteeksi. Jokainen kuutio on kiedottu punaiseen paperiin, ja parikymmentä sellaista tiiltä sidotaan narulla mytyksi, joka työnnetään nahkamassiin.
Ratsastaessamme karavaanin ohitse astui useita miehiä luoksemme, tehden kaikenlaisia julkeita, nenäkkäitä kysymyksiä. He olivat aseestettuja, näyttivät rosvoilta ja ehdottivat meille, että me lyöttäytyisimme heidän joukkoonsa matkalla etelää kohti Shigatseen. Senpä edun me kuitenkin epäsimme. Tiikeri-koirani ahdisteli sillävälin tibetiläisiä sukulaisiaan niin terhakasti, että tibetiläiset itsekin siitä hätäytyivät ja lopulta arvelivat parhaaksi kunkin jäädä omaan rauhaansa.
Seuraavana aamuna ajoi tuo kummallinen karavaani ohitsemme. Toista oli se jono kuin Persian ja Turkestanin komeat kameelikulkueet! Mutta sotilaallista järjestystä he noudattivat, ja miehet astelivat elukkainsa rinnalla vihellellen ja lyhyitä, kimakoita huutoja päästellen. Kymmenen miestä kantoi musketteja seljässään, ja kaikki olivat paljain päin, ruskeiksi päivettyneitä ja likaisia. Tämän päivää pysyimme leirissä tamineitamme kuivaillen, ja lama maalasi vielä kertaalleen pääni kaulaa myöten ja korvatkin sisäpuolelta. Nyt läheni ratkaisu. Vaaran odotus on aina paljoa tukalampi kun vaara itse.
Elokuun 5. p:nä olimme Lhasan suuren maantien vilkasliikkeisimmillä kohdilla; muutamassa aukeassa, lakeassa laaksossa luimme kaksitoista telttiä, ja hämärissä tuli kolme tibetiläistä luoksemme. Lamamme oli meistä ainoa, joka osasi tibetinkieltä ja haasteli heidän kanssaan. Mutta minun luokseni tullessaan oli hän peräti huolestuksissaan: muuan noista kolmesta, päällikkö arvoltaan, oli hänelle sanonut jakmetsästäjien lähettäneen pohjoisesta käsin viestin, että suuri europalainen karavaani oli lähenemässä! Päällikkö epäili sen vuoksi, että joku meistä oli valkoihoinen, ja käski jyrkästi meidän pysyä paikoillamme.
Siten olimme tibetiläisten vankeja ja odotimme kovin levottomina aamua, jonka täytyi ratkaista kohtalomme. Tibetiläisten nuotioista näimme, että he yön aikaan vartioitsivat telttiämme estääkseen meitä livistämästä pakosalle.
Seuraavana päivänä tuli sitten useita ryhmiä luoksemme, ylhäisiä päälliköitä ja tavallisia paimentolaisia, ja he käskivät meidän, jos henkemme oli meille rakas, viipyä liikkumattomina piirin maaherran tuloon saakka. Samalla panivat he parhaansa meitä säikytelläkseen; ratsastajajoukot karauttelivat kiinteinä riveinä päin telttiämme kuin tahtoen kerrassaan rusentaa meidät maan kamaraan. Mutta meidän ei johtunut mieleemmekään antaa nitistää itseämme kuin hulluja koiria, vaan pidimme ladatut kiväärimme valmiina vastaanottamaan hyökkäystä. Likellemme rynnättyään huitelivat ratsastajat ilmaa sapeleillaan ja keihäillään, karjaisivat kamalasti ja tekivät äkkikäänteen oikealle ja vasemmalle. Tämä sotainen temppu uudistui useaan kertaan.
Seuraavina päivinä käyttäysivät he rauhallisemmin, olimmepa useimpien naapuriemme kanssa lopulta varsin tuttavallisissa väleissä. He pistäysivät alinomaa luoksemme, lahjottivat meille maitoa, voita ja ihraa, ja ryömivät sadeilmalla ihan häikäilemättömästi sisälle telttiimme, missä meillä hädin oli itsellämme tilaa. "Dalai-lama on kieltänyt matkustavaisille tuottamasta mitään vahinkoa", kertoivat he, ja me näimmekin joka päivä tulevan ja menevän ratsastavia sanansaattajia Lhasan ja maaherran kylän välisillä teillä. Missä seitsemän kuorma- ja ratsastuselukkaamme olivat, sitä emme tienneet, mutta me olimme tibetiläisille selittäneet, että he olivat vastuussa eläimistämme, koska pidättelivät meitä vastoin tahtoamme.
Elok. 9. p:nä tuli viimein eloa asiaan. Jonkun matkan päässä meistä läksi maasta kohoamaan kokonainen telttikylä, ja muutamien ratsastajien saattamana ilmestyi telttiimme mongolilainen tulkki, joka puhutteli meitä seuraavaan tapaan:
"Käskynhaltija Kamba Bombo on täällä ja käskee teidän tulla tänään telttiinsä vieraspitoihin."
"Viekää terveisiä Kamba Bombolle", vastasin minä, "mutta sanokaa hänelle, että ensin tehdään vieraskäynti sen luokse, jota pyydetään kestitykseen."