Kerran läksin pääkortteeristani monipäiväiselle retkeilylle ja otin vain kaksi palvelijaa mukaani. Toinen oli afghani nimeltä Aidat. Hän oli suuri jakmetsästäjä Herran edessä ja tapasi myydä saaliikseen joutuneita vuotia itäturkestanilaisille kauppamiehille, jotka niistä valmistivat satuloita ja saappaita. Olimme yöksi pystyttäneet leirimme 200 metriä korkeammalle Montblancin huippua, ja parikin askelta astuessaan tunsi henkeänsä ahdisatavan ja sydämensä hypähtelevän. Leirihommistamme suoriuduttuamme pyysi minua Aidat toki silmäilemään isoa jakhärkää, joka oli laitumekseen valinnut telttini yläpuolelta vuorenrinteen, ja kun olin Aldatille luvannut, että hän saa matkan varrella metsästellä, ja mekin tarvitsimme lihaa ja ihraa, läksin mukaan. Härkä ei ollut meitä vielä vainunnut. Se asteli myötätuuleen ja ajatteli vain laitumensa mehevää sammalta; lumesta sulanut vesi lirisi kivien välitse, ilma oli kalsea, tuulinen ja pilvinen — oikea jak-sää. Pyssy seljässä ryömi Aidat uurtoa myöten ylämäkeen, hiipaillen kyynäspäillään ja varpaittensa kärjillä eteenpäin varovasti kuin rosvoretkelle lähtenyt kissa. Kolmenkymmenen askeleen välimatkalle päästyään hän jäi makaamaan tuskin huomattavan kiviröykkiön taakse. Jännittyneenä tarkkasin hänen joka liikettään. Verkalleen sijotti hän pyssynsä asentoon, tuki sen ja tähtäsi. Jak ei kohottanut päätänsä, se ei uumoillut mitään pahaa. Viisitoista vuotta oli se kuljeskellut tällä rauhallisella vuoriseudulla lumirajan läheisyydessä, varmaankaan koko aikana näkemättä ainoatakaan ihmistä. Silloin pamahti laukaus, joka pani kaiun kiiriskelemään kallioseinämästä toiseen. Jak hypähti kohoksi, jotta multaa ja kiviä pemahti ilmaan. Sitte se hoippui joitakuita askeleita eteenpäin, seisahtui, huojui, koetti säilyttää tasapainoaan, kaatui, kömpi työläästi jälleen jaloilleen, mutta mätkähti sitte raskaana ja avuttomana maahan ja jäi liikkumattomaksi. Kättänsäkään kohauttamatta lojui Aidat hievahtamattomana pyssynsä takana, ollakseen herättämättä kuolevan härän kostonhalua. Mutta jak oli ihan hengetönnä ja jo tovin kuluttua nyljettynä ja paloteltuna.
Se sattui syyskuun 9. p:nä. Mutta 23. p:nä saivat jakhärän omaiset etäältä katsella omituista kulkuetta. Muutamat miehet kantoivat pitkulaisen taakan vastikään luomansa haudan reunalle, laskivat sen hautaan, peittivät sen turkeilla ja täyttivät haudan kivillä ja soralla. Yksinkertaiselle hautakummulle pystytettiin telttiruode, jonka kärkeen sidottiin villin jakin häntätöyhtö. Tämän hautakummun alla uinui Aidat itse, urhea jakmetsästäjä.
23. Intian hyötykasvit.
Tibetin ylämaassa on Induksen isoimmalla sivujoella Satledshilla lähteensä. Vastustamattomalla voimalla murtautuu se Himalajan läpi, päästäkseen meren helmaan, ja sen laakso on meillekin paras tie laskeutuaksemme Tibetin ylätasangolta Intian hehkuvan kuumalle alangolle. Silloin kuljemme useiden korkeusvyöhykkeiden läpi peräkkäin, ja niillä on myös kaikilla omituiset eläimensä ja kasvinsa. Tiikeri ei kohoa kovinkaan korkealla Himalajan etelärinteille, mutta lumileopardi ei pelkää kylmää. Kesy jak menehtyisi, jos se vietäisiin alas tiiviimpiin ilmakerroksiin, mutta susi, kettu ja jänis esiintyvät sekä Intiassa että Tibetissä.
Vielä jyrkemmät ovat kasvikunnan rajat. Ikuisen lumirajan (3900 metrin) alapuolella kukoistavat leiniköt ja vuokot, kuusiot ja esikot ihan kuten meidän leveysasteillamme vastaavassa lämmössä. 3600 metrin korkeudessa on metsän raja, johon ei koivu ulotu, mutta kuusi vielä menestyksellä pyrkii. 3000 ja 1800 metrin välillä ympäröi meitä suuremmoisina metsinä se lumoavan kaunis havupuu, joka on nimeltään Himalaja-seeteri; sillä on Libanonilla kuuluisia sukulaisia, joista rakentamillaan laivoilla foinikialaiset hallitsivat Välimeren kauppaa. 2100 metrin korkeudessa tervehtii meitä tammi, ja ilahuttaa tuoksullaan köynnösruusu. Mutta tuhannen metrin alapuolella avautuu toinen maailma, sillä siinä on troopillisen metsän raja, ja pian olemme keskellä akaasioita ja palmuja, bamburuokoja ja kaikkea intialaisen dshungelin runsautta.
Intian kasvimaailma on lähinnä sukua troopillisen Afrikan kasvullisuudelle. Monsuunisateitten tai keinotekoisen kastelun hedelmöittämänä antaa maaperä sekä villeille että viljellyille kasveille mitä runsainta ravintoa. Tosin on laajoja aloja kuivina erämainakin, varsinkin luoteisessa. Mutta toisilla seuduilla on kasvullisuus sen sijaan sitä rehevämpää ja tiheämpää, jotta ilma on kyllästetty huumaavilla tuoksuilla kuin jättiläismoinen ansari.
Täällä menestyy banaanin kurkunmuotoinen hedelmä, monien miljoonien ihmisten ravinto. Intiasta ja Sundasaarilta käsin on tämä tärkeä hyötykasvi levinnyt Afrikaan ja Välimeren rannikoille, jopa Meksikoon ja Keski-Amerikaan asti. Sokeripitoisena ja mehevänä, hyvänmakuisena ja tuoksuvana on sen valkoinen, jauhoinen liha erinomaista herkkua, ja banaanin isoja lehtiä käytetään kattojen peitteenä, päivänvarjostimina ja moniksi muiksi hyödyllisiksi esineiksi sommiteltuina.
Kuinka ihanaa onkaan levätä kuumana vuodenaikana mangopuun katveessa! Se on viisitoista metriä korkea, ja sen siniharmaiden, nahkeiden lehtien suojassa on ihmeen viileätä. Mangohedelmien liha on kullankeltaista ja mehevää, se sisältää runsaasti sokeria ja sitroonahappoa. Mutta jos minulta kysyt miltä ne maistuvat, niin olenpa pulassa vastauksesta, sillä niiden maku ei muistuta mitään muuta hedelmää; se vain on varma tosi, että erinomaisen hyviä ne ovat.
Kotimaastaan Kotshinkiinasta ovat appelsiinipuu ja sen pienempi veli mandariinipuu levinneet yli koko Intian, samoin kuin viinirypäleet, meloonit, omenat ja päärynät, saksanpähkinät ja viikunat, joita kaikkia ja paljon muita on Intiassa yltäkyllin. Viikuna on ennen kypsymistään vihreä, mutta tulee sitte keltaiseksi, ja viikunapuuta tapaa kaikkialla, missä se saa kyllikseen lämpöä. Se esiintyy jo Vanhassa Testamentissa, ja viikunapuun alla selvitteli Buddha uskontonsa arvotuksia. Siksi onkin puun tieteellisenä nimenä Ficus religiosa. Ei vähemmin kuuluisa ole buddhalaisuudessa lootoskukka, Numphaea stellaris, joka muiden lumpeiden tavoin kelluu veden pinnalla. Se on buddhalaisen uskonnon tunnuskuva, kuten kristinopin on risti.
Melkoisen korkealle kehittynyttä on Intiassa riissin viljelys, etenkin etu-intialaisen kolmion koilliskolkalla Bengalissa ja Assanissa, samoinkuin eteläkärjessä Dekanissa ja Taka-Intian niemimaalla Birmassa. Vehnää viljellään luoteisessa ja puuvillaa maan sisäosissa. Puuvillapensaalla on isot, keltaiset kukat, ja saksanpähkinän suuruisen kodan haljetessa ilmestyy näkyviin joukko siemeniä, joita kattaa pehmeä, villainen karvapeite; nämä karvat eivät ole muuta kuin puuvillaa. Sitte kun poimitut kodat on kuivattu päiväpaisteessa, irrotetaan koneella haivenet siemenistä, puhdistetaan, sullotaan kääryiksi ja lähetetään kaiken maailman tehdaskaupunkeihin, etenkin Englannin teollisuuden keskukseen Manchesteriin. Intiassa ja Arabiassa on puuvillapensasta viljelty jo kaksituhatta vuotta. Aleksanteri Suuri toi kasvin Kreikkaan, ja sittemmin on puuvillaistutuksia perustettu yltympäri maailman mutta parhaiten on se tuotannonhaara päässyt vauhtiin Pohjois-Amerikassa.