Jos voisimme kohottautua joitakuita satoja penikulmia ilmaan ja meillä olisi niin terävät silmät, että erottaisimme kaikki Europan rannikot ja valtioiden luonnolliset rajat sekä rautateiden hienot viirut kuten niillä edes takaisin suhahtelevat pienet mustat otuksetkin, niin muistuttaisi tämä kuva kuhisevaa muurahaiskekoa, ja jokaisen muurahaisen takana pöllyilisi pieni savuhattara. Skandinaviassa ja Venäjällä olisi vilinä vähemmän vilkasta, mutta keskellä Europaa muurahaiset kerrassaan puikkelehtisivat kylki kyljessä. Talvin kesin, päivin öin ei vähenisi hoppu, ja öiseen aikaan näkisimme korkeudestamme lukemattomien kiiltomatojen kaikkialla pinttävän tuonne ja tänne. Jos olisimme avaruudesta tulossa ja katselisimme tätä näytelmää ensi kertaa, niin kysyisimmepä kummissamme, mikseivät nuo pikku pyöriäiset suoneet itselleen ollenkaan lepoa. Eivät ainoatakaan vaivaista sunnuntaita vuodessa, eivät jouluaattona tai ensimäisenä helluntaipäivänä!
Ei, siihen ei niillä ole aikaa. Lepuuttamattomina hyrisevät ne kansojen ja kaupunkien väliä, meren rannikoiden ja mantereen sisäosan taivalta edes takaisin, Europan sydäntä kohti. Viimeisenä kahtena vuosikymmenenä on Berlinistä koitunut Europan sydän. Lontoohan on saarella ja Parisi liiaksi reunalla. Parisista Pietariin, Tukholmasta Roomaan, tai Hampurista Wieniin matkustettaessa käy tie aina Saksan pääkaupungin kautta.
Tarkkaavaisena ja hämmästellen kuljeskelee muukalainen Berlinissä. Tosin ei hän anna itseään hölmistyttää, mutta hän huomaa joutuneensa mahtavan isoon kaupunkiin. Tahtoessaan mennä katujen poikki, jotka valtimoiden tavoin risteilevät Berlinin kaikissa osissa, täytyy hänen pitääkin varansa. Muutoin voipi hän helposti jäädä kiitävän automobilin tai sähköraitiovaunun alle. Vilisemällä kulkee jos jonkinmoisia ajopelejä. Mutta automobilit alkavat jo päästä kaikista muista voitolle, ja "issikkain" ammatti on enää tähteinä olemassa. Nopeiden, sähköllä tai bentsiinillä käypien vaunujen lomassa ravaavat könttyräiset omnibushevoset verkalleen eteenpäin ja risteilevät kyyditsevien ja ohjausratasta kierittävien ihmisten välitse, joilla kaikilla on hirmuinen kiire. Ihan näyttää siltä kuin riippuisi maailman menestys ja menetys jokaisen yksilön päätymisestä oikeaan aikaan perille!
Järjestysvalta pitää kaiken ankarassa kurissa. Ken ei tottele määräystä: "oikealta ajettava", häntä rangaistaan, sillä minkään ei sovi ehkäistä liikennettä. Sivukäytävällä tunkeilee kaiken maailman jalkamiehiä. Mutta tästä ehtymättömästä ihmis- ja ajoneuvotulvasta huolimatta on Berlinin kaduilla hyvinkin melutonta, sillä ne ovat asfaltilla laskettuja, ja useilla ajoneuvoilla on kumirenkaat pyörissä. Täällä ei ole läheskään sellaista jytyä kuin Tukholmassa; mutta Ruotsin pääkaupunki on verrattomasti kauniimpi kuin Berlini, — niin, koko tällä retkeilyllämme navalta navalle kosketammekin vain kahta kaupunkia, joiden kauneutta voidaan verrata Meelarin kuningattareen! Ne ovat Konstantinopoli ja Bombay.
Mutta vielä ei tämä huimaava katuliikennekään riitä — juniakin tohisee Berlinin halki, ja rengasrata yhdistää ulommat kaupunginosat keskenään. Ja jos ne junat edes pysyisivät maan pinnalla! Mutta milloin kohoavat ne korkeille rautasilloille ilmaan, milloin maan alle sähköllä valaistuihin käytäviin katoavat; ja näillä maanalaisilla radoilla saa noin 25 pennillä matkustaa toisesta päästä Berliniä toiseen.
Keskikaupungilla on Friedrichstrassen rautatieasema, jättiläismoinen raudasta ja lasista rakennettu katos, jossa kulkee jakso yhdensuuntaisia raiteita; näiden välissä on asemasiltoja. Kenellä on aikaa, menköön kerran sinne, yhdentekevää minä hetkenä. Herkeämättömästi hyökkää ihmisiä sisälle ja ulos, portaita ylös ja alas, kasautuu jonoiksi luukkujen eteen, kantajien tunkeillessa matkataminetaakat seljässään. Heikkenemättömänä täyttää huumaava pauhu valtaisen suojaman, jossa pikajunat kulkevat edes takaisin. Tuskin ovat matkustavaiset astuneet ulos ja sisälle, kun jo junailijat taas paiskaavat ovet kiinni ja raskas vaunujoukkc syöksähtää pois kiireimmiten suodakseen tilaa seuraavalle junalle. Ellei sinulla ole hoppua, niin jäähän kerran puoleksi tunniksi seisomaan jollekulle asemasillalle, jotta varmistut siitä, eikö joka kahden minuutin kuluessa kiidä juna ohitsesi, eikä vain päivällä, vaan myöskin suuren osan yötä. Mikä voikaan olla hermostolle järkyttävämpää kuin vastuunalaisen päällikön toimi tällä asemalla! Jokainen junahan, joka katokseen vierii, tulla tuiskahtaa kuin vihuri mereltä.
Mieluumminpa menenkin lähellä sijaitsevaan paikkaan, missä Voittopatsas kohoaa Berliinin yli, aitauksessaan kolme riviä kullattuja, Ranskassa vallattuja kanuunia. Tai pakenen Eläintarhan katveisille teille, missä koko Berlinillä on sunnuntaisin tapana oleskella huvikävelyllä vaimoineen ja lapsineen. Ja kun sitte käännyn itää kohti, tulen juhlallisen ylvään portin alitse, Brandenburgin portin, jonka pylväät kannattelevat voitonjumalattaren nelivaljakkoa vaskeen pakotettuna. Tästä portista samosi Saksan armeija Berliniin, kun Ranska oli voitettu ja Saksan valtakunta perustettu.
Portin toisella puolella avautuu muuan Europan kuuluisimpia katuja. Kuten Saksa varttuu aikamme mahtavammaksi suurvallaksi ja Berlini on sen pääkaupunki, samaten on "Unter den Linden"- (Lehmusten alla) katu Berlinin sydän. On kyllä pitempiä katuja kuin tämä, joka on vain kilometrin mittainen, mutta tuskin avarampia, sillä se on kuuttakymmentä metriä leveä. Ajo- ja jalkakäytävien välillä, jotka vuorottelevat keskenään, tuopi neljä kaksinkertaista lehmus- ja kastanjariviä virkistävän tervehdyksen vapaasta luonnosta keskelle tätä jättiläismäistä kivikaupunkia säännöllisine katuinensa ja jyhkeine, harmaine, kuutionmuotoisine rakennuksineen.
Täällä "Lehmusten alla" sijaitsevat vieraitten valtojen lähetystöjen ja saksalaisten ministeriöiden rakennukset, sekä vanhan keisari Wilhelmin linna, jonka huoneet ovat tähän päivään asti jääneet asumattomiksi ja entiselleen; alikerran kulmaikkunassa tapasi hän seistä valkotukkaisena ja tuskin köyryisenä, katsellen uskollista kansaansa. Jos on juuri puolenpäivän aika, niin on kävelijäin, upeitten vaunujen ja automobilien tungos sitä suurempi. Tuolta marssii iloisin soiton sävelin vahtiparaati, ja uteliaitten joukot seuraavat sitä tahdissa, niin että komentajalla on tuska ja työ järjestyksen pitämisessä. Soittokunnan mukana marssimme me uuden kuninkaallisen kirjaston ohi, ja Fredrik Suuri tähystelee pronssiratsunsa seljästä uuden ajan lapsia. Tässä on oopperatalo, tuossa yliopisto, jossa työskentelee kymmenisentuhatta opiskelijaa ja armeija professoreita, ja edempänä asehisto suurine kokoelmineen sotahistorian alalta. Me kuljemme linnasillan yli, joka jännittää kaarensa Spreen poikki, ja seuraamme vahtiparaatia "Huvitarhaan". Fredrik Wilhelm III:nen patsaan juurelle pysähtyy kulkue, ja väkijoukko seisoo ryhminä yltympärillä kuunnellen, sillä nyt esitetään yleisön nautinnoksi soittokappale toisensa perästä. Tämä näytelmä uudistuu päivä päivältä.
"Huvitarhan" ympärillä on kokonainen kaupunginkortteli taidemuseoita ja taulugallerioita, paitsi tuomiokirkkoa ja kuninkaallista linnaa. Hyvin ylevältä se linna näyttää, mutta kadut puristelevat sitä pahasti ja se kaipailee turhaan vapautta ja ilmaa, jotka Tukholman kuninkaanlinnaa hellivät.