27. Intian elefantit.
Ensi kertaa matkustaessani Intiaan seurasi minua palvelijanani muuan Itä-Siperian venäläinen kasakka. Hän ei ollut eläissään nähnyt elefanttia, ja sentähden oli hänen ihmetyksensä rajaton, kun eräässä intialaisessa kaupungissa tuli vastaamme näitä harmaanmustia jättiläisiä oikein kulkueena. "Herra, ihanko nuo ovat eläviä eläimiä?" kysyi hän ällistyneenä. - "Kyllä, näethän niiden kävelevän ja tottelevan ajajiaan." "Jonkinlaisiksi vetureiksi minä niitä luulin, sisässä toimivalla koneistolla liikkeeseen pantaviksi." "Ei, ne ovat elefantteja, jotka ovat aikoinaan elelleet villeinä metsissä, mutta vangittuina ja kesytettyinä ovat ne oivallisia ratsastus- ja kuormaeläiniä. Katsohan, kun näytän sinulle, että ne osaavat syödäkin." Lähimmästä hedelmäkojusta ostin kimpullisen sokeriruokoja ja ojensin muutamalle elefantille ruovon. Tämä otti sen arvokkaasti ja sievästi kädestäni, piti sitä poikittain suussaan, kuori kärsällään pois muutamat kuivat lehdet ja juurikuidut ja muun herkutteli ruuakseen. "Niin", virkkoi kasakkani miettiväisenä, "oikeita ne ovat eläimiä; mutta mokomaa ihmettä en ole ikinä nähnyt." —
Villien elefanttien kotina ovat Intian metsät, Taka-Intian niemimaa, Ceylon, Sumatra ja Borneo. Ne oleskelevat laumoissa, enimmäkseen kolme- tai neljäkymmentä yhtenä joukkona, joka on omana yhteiskuntanaan. Sen päällikkönä on täysikasvuinen koiras, jolla on isot, voimakkaat torahampaat; sitä kaikki tottelevat ja lähestyvät vain mitä suurinta alamaisuutta osottaen. Mutta metsissä vaellettaessa tai pakomatkalla on aina naaras lauman johtajana ja määrää vauhdin sen mukaan, kuinka nopeasti sen poikaset jaksavat juosta. Haju- ja kuuloaisti ovat elefantilla niin erinomaisesti kehittyneitä, että se vainuaa vihollisen jo pitkän taipaleen takaa, ja ihan turhaa on yrittää yllättää elefanttilaumaa tuulen puolelta. Penikulmien päästä kuulevat ne heimolaistensa pärrytyksen ja ymmärtävät sen tarkalleen, sillä elefantit ilmaisevat eri äänillä tyytyväisyyttä tai närkästystä, varotusta tai kutsumusta, pelkoa tai raivoa. Murtautuessaan hyökkäykseen vesaikon läpi töräyttelevät ne kärsästään kimakoita ääniä kuin torven toitotuksia.
Kärsä on niiden herkin ja hyödyllisin jäsen. Se on tavattoman liikkuva ja notkea, 40000 osittain pitkulaisesta, osittain rengasmaisesta lihaksesta muodostunut. Sillä ne repivät irti puiden oksia, kiskovat näpsästi kuoren pois, kietovat lehdet kääryksi ja pistävät tämän kitaansa. Niiden liikkeet ovat hitaita ja raskaita, ja pienet hanhensilmät ovat hyvinkin ilmeettömiä, kuin eivät ne ottaisi ympäristöä ollenkaan huomioonsa. Päivän kuumiksi hetkiksi ne laskeutuvat makuulle tai lepäävät seisoallaan pyöreillä, jykevillä koivillaan. Ennen päivänlaskua ne ravaavat lähimpään vesipaikkaan juomaan. Kärsäänsä vettä imettyään ne ruiskuttavat sen suuhunsa.
Peljästettynä kapaisee villi elefanttilauma kiireimmiten pakoon. Enimmäkseen ryntää se vanhoja, tallattuja polkuja myöten tiheikön läpi, mutta uusiakin raivatessaan kulkevat elukat peräkkäin kärsät ylös kierrettyinä, jotta etumaiset avaavat ladun. Tiheinkin bamburuovosto musertuu kuin lasi niiden painosta, ja niiden kupeilla ryskyy katkeavia oksia ja maahan tallattuja runkoja. Mustanpunaiset poikaset pysyttelevät kukin emonsa koipien välissä, ja huolellisesti varoo tämä polkemasta pienokaistansa. Vuolaatkaan virrat eivät ole elefanteille minään esteenä; ne astuvat rauhallisesti veteen, ja kun eivät enää pohjaa jaloillaan, lähtevät uimaan; koko lauma antaa virran kuljettaa itseään alaspäin, mutta lähenee kuitenkin samalla toista rantaa. Niiden rinta kohisuttaa vettä kuin höyrylaiva. Vastasyntyneitä poikasia kannattelevat emot uidessa kärsällään; isommat kömpivät emojensa selkään. Tuntiessaan taas pohjan kohottavat elukat mustat kyttyrämäiset selkänsä vedestä, ja sitte lauma verkalleen juosta hölköttää uusiin tiheikköihin.
Jos ne osuvat asutuille seuduille, suurille metsän aukeamille, missä hinduilla on vainioitansa, niin on alkuasukkaiden usein työläs suoriutua elukoista. Sillä viljelysmaat ovat niiden herkullisinta laidunta, ja elefanttilaumojen tuon tuostakin ahdistelemien istutusten laiteilla on alituiseen vartioita, jotka jymisyttävät rumpujaan, kirkuvat ja menoavat, ja ellei se auta, sytytetään isoja bamburöykkiöitä elukkain häätämiseksi pakosalle. Mutta monasti elefantit jo tuntevat tämän tempun eivätkä ole siitä millänsäkään. Muuten ovat ne säveitä, rauhallisia ja arkoja eläimiä, jotka mahdollisimman joutuisasti pinttävät tiehensä, kun vainuavat vaaraa. Ihmiselle eivät ne sentähden ole kovinkaan vaarallisia, mutta ihminen on niiden pahin vihollinen.
Intiassa pyydystetään villejä elefantteja kesytettäviksi ja työhön opetettaviksi. Tavallisesti käytetään apuna kesyjä elefantteja, jotta ollenkaan päästään käsiksikään villeihin. Taitavia pyydystäjiä piiloutuu parhaansa mukaan kesyjen eläintensä selkään, ajaen ne villien sukulaisten laumaan. Heti kun täysikasvuinen koiras on joutunut erilleen laumastaan, käyvät metsästäjät sitä hätyyttämään joka taholta, tyyten vallaten sen huomion hyörinällään ja säikyttelyllään, siten estääkseen sitä pakenemasta toveriensa mukana ja uuvuttaakseen sitä. Saattaa kestää kaksi vuorokauttakin ennen kuin se on niin väsyksissä, että sen on laskeuduttava makuulle vastaiselle kohtalolleen tylsistyneenä. Silloin intialaiset ketterästi livahtavat kesyjen kantajiensa seljästä maahan, kietovat voipuneen elefantin takakoipiin nahkahihnoja ja sitovat sen läheiseen puuhun.
Ceylonilla on myös erinomaisen taitavia pyydystäjiä, jotka etsivät saalistaan kahteen mieheen ja ilman kesyjen elefanttien apua. He seuraavat löytämäänsä latua metsien ja tiheikköjen halki, tuntevat tarkoin jokaisen jäljen iän, latua kulkeneitten elefanttien lukumäärän ja vauhdin. Valaistuksena on heillä tien varressa pieninkin merkki, jota ei vieras ollenkaan huomaisi, ja lauman tavotettuaan ne seuraavat sitä äänettömästi kuin varjot; he hiipailevat metsäpoluilla varovasti ja pehmeästi kuin leopardi, eivät milloinkaan pyyhkäise lehteä kahisemaan eivätkä milloinkaan askeleellaan raksauta oksaa poikki, niin että elefanteilla hienosta hajuaististaan ja terävästä kuulostaan huolimatta ei ole aavistustakaan heidän läheisyydestään. Sankassa metsässä, missä elefantit pääsevät etenemään vain verkalleen, pujahtavat he lähelle, heittävät härännahkahihnoista sommitellun silmukan uhrinsa takakoipien eteen ja vetävät sen oikeana hetkenä tiukemmalle. Jos nyt elefantti havaitsee vaaran ja lähtee huikeasti töräytellen hyökkäämään ahdistajia kohti, niin nämä livahtavat kuin metsähiiret tiheikön läpi, mutta ovat jälleen pian paikalla, yhä uudelleen lujitellakseen silmukoita, kunnes elefantti on pääsemättömässä pälkäässä.
Intiassa pyydetään myöskin kokonaisia elefanttilaumoja yhdellä kertaa, ja tällainen metsästys on varmaankin suuremmoisinta ja ihmeellisintä, mitä ylipäätään voi erästystä kuvitellakaan. Useita satoja harjaantuneita alkuasukkaita kutsutaan koolle ja kesyjä elefantteja haalitaan mahdollisimman paljon. Niin pian kuin on saatu tietoon se metsäinen paikka, missä kenties satoja eläimiä käsittävä lauma oleksii, muodostetaan sen ympärille useita kilometrejä laaja saarrosvartio ja pystytetään niin nopeasti ja äänettömästi kuin mahdollista bamburuovoista aituus. Kymmenisen päivän kuluttua käyvät elefantit rauhattomiksi ja yrittävät murtautua lävitse, mutta mille suunnalle ne vain kääntyvätkin, kaikkialla ne otetaan vastaan kirkuen ja luikaten, ilmaan ammuskellen ja palavia soihtuja heilutellen. Lopulta ne alistuvat kohtaloonsa ja jäävät kehän keskukseen, missä häiriintyvät vähimmin.
Sillävälin on neljä metriä korkeista paaluista ja rikuista rakennettu luja aituus, joka on korkeintaan 50 metriä läpimitaltaan. Sen neljä metriä leveä pääsyaukko on silmänräpäyksessä suljettavissa isolla alas loksahtavalla veräjällä, ja pääsyaukolle johtaa kaksi pitkää lankkuseinää, jotka ulompana etääntyvät toisistaan yhä leveämmälle. Nyt lähestyy ajomiesten iso piiri laumaa yhä enemmän ja säikyttelee sen metelillään tähän leveään, soukkenevaan kujaan, ja kun elefantit eivät huomaa mitään muutakaan tietä vapaaksi, ryntäävät ne vankkaan aituukseen, veräjä rämähtää kiinni niiden takana ja ne ovat loukussa. Ne koettavat kyllä murtautua aituuksestaan, mutta se on liian tukeva ja ajomiehetkin pelottelevat niitä ulkoapäin yhä peräytymään.