Nyt jätetään eläimet kahdeksi vuorokaudeksi rauhaan, ja sitten alkaa vasta metsästyksen vaarallisin ja vaikein osa. Kokeneimmat ja sukkelimmat pyytäjät ratsastavat hyvin opetetuilla, kesyillä elefanteilla aukioon; he ovat ketteriä kuin kissat ja kaikesta uskaliaisuudestaan huolimatta kuitenkin valppaasti varuillaan. Kesyihin elefantteihin on kiinnitetty naruja, joista ratsastajat pitelevät kiinni ja joita myöten he ahdistettuina pääsevät lipumaan alas; pienellä rautaisella piikillä he ohjaavat elukoitansa eteen- tai taaksepäin, oikealle tai vasemmalle. Siten lähestyy ratsastaja villiä elefanttia. Jos tämä käy hyökkäykseen, niin on oitis toinen kesy elefantti paikalla löylyttämässä sitä torahampaillaan. Oikeassa silmänräpäyksessä heittää ratsastaja suopungin uhrinsa kaulaan, kesy elefantti auttaa kärsällään silmukkaa kuntoon ja toinen pää solmitaan puun runkoon. Sitte laskeutuu ratsastaja maahan ja asettaa elukan takakoipiin toisen ja kolmannen silmukan. Nyt se on tehty vahingoittamattomaksi ja reutoo turhaan siteissään. Toiset ratsastajat ovat sillaikaa samaten kytkeneet muun lauman.
Vangit viedään lopuksi yksitellen aituuksesta ja sidotaan metsässä puihin. Siinä on niiden ensin pitemmän ajan kuluessa totuttauduttava ihmisten ja kesyjen elefanttien seuraan, ja vasta kun pelko ja viileys on niistä lopen häipynyt, viedään ne kyliin, missä niistä kasvatetaan isäntiensä palvelijoita.
Kesyjen elefanttien työskentely on sievää nähtävää. Ne kanniskelevat hirsiä ja tavarakääryjä maantiellä ja ovat hyödyllisenä apuna kaikkialla, missä tarvitaan suurta voimaa, rauhan kuten sodankin aikana. Ihmisen taisteluissa ja töissä on itämailla elefantin osuus ollut varsin huomattava jo harmaasta muinaisuudesta asti, mutta meidän päivinämme ne etupäässä ovat kohottamassa intialaisten ruhtinashovien ja kansallisjuhlien loistoa. Intian maharadshoilla on aina hyvin varustettu elefanttitalli tiikerinmetsästystä ja ratsastusta varten.
Useana kertana olen intialaisten ruhtinaitten vieraana saanut tilaisuuden tehdä ratsastusmatkoja heidän elefanttiensa seljässä. Selkään noustessa on käytettävä erityisiä tikkaita; ylhäällä on mukava satula, joka muistuttaa nojatuolia ja on varustettu selkänojalla, jalkalaudalla ja aurinkokatoksella. Mutta olen minä satulattakin ratsastanut, allani vain paksu punainen karvaloimi, kullalla kirjailtu ja tupsuilla koristeltu, ja edessäni jonkinlainen kahva, josta saa pidellä kiinni. Ohjaaja istuu ratsastuselukan niskassa ja hallitsee sitä rautapiikillään täydellisesti.
Villin elefantin kerrotaan pääsevän puolentoistasadan vuoden ikäiseksi, kesyn sitävastoin harvoin yli kahdeksankymmenen vuoden. Kun ani harvoin tavataan elefanttien luurankoja, luulevat singhaleesit, että elefantit hautaavat kuolleensa. Joillakuilla seuduilla niitä pidetään kerrassaan kuolemattominakin. Mutta todennäköistä on, että vanha elefantti tuntiessaan kuolemansa lähestyvän etsii vaikeapääsyisen paikan metsän sisimmästä kätköstä tai rämeen reunasta, missä tietää varmasti saavansa rauhassa eritä elämästä.
28. Dshungelien kuningas.
Kalkutan eläintarhassa harppailee valtainen kuningastiikeri pitkin, äänettömin askelin edes takaisin. Sen talja on punaisenruskea, kupeilta tummaviiruinen ja vatsan alta valkea. Sen liikkeet ovat ihmeteltävän pehmeitä ja notkeita, omiaan hiiviskelevään hyökkäykseen ja hyppyyn. Seinistä käännähtää se nopeasti ja soreasti, poukkoaa tuolloin tällöin joustavasti kuin ankerias sisäseinän laudalle ja livahtaa luolaansa. Mutta pian ilmestyy se taas esille, hyppää häkin permannolle ja alkaa uudelleen harppailla edes takaisin. Häkin edessä seisoo paitsi minua joitakuita vaskenkarvaisia hinduja ja kaksi valkeata amerikatarta, Baedekerin matkaopas kädessään. Mutta tiikeri ei meistä piittaa. Sen keltaiset silmät, joissa sädehtii kuluttava tuli, tähystelevät päämme yli puiston palmuihin ja mangopuihin. "Kun vain olisin tuolla", miettii otus, "niin helpostipa luikkisin yön hämyssä tieheni ja takaisin Gangesin suiston dshungeleihin!"
Häkin posliinikilvessä on kirjotus: "Ihmistensurmaaja. Tämä tiikeri on raadellut neljäkymmentä ihmistä". Mutta lopulta se joutui verkkoon tai kuoppaan, ja nyt on dshungelien kuningas elinkautisena vankina.
Pyydystystapansa ja makunsa perusteella jaetaan tiikerit kolmeen ryhmään: Toiset elävät dshungeleissa ja metsissä riistalla, toiset saalistavat kesyä karjaa, ja kolmas ryhmä tyytyy vain ihmisenlihaan. Viimeksimainittu laji on jokseenkin harvinainen. Yleensä pidetään tiikeriä pelkurina; kuten dshungelien asukkaat arastelevat sitä, samoin se säikkyy ihmisiä.
Yleisin on se tiikeri, joka pyytää dshungeleissa villisikoja, hirviä ja antilooppeja; se tyytyy pienempiinkin otuksiin ja kykenee hätätilassa paastoamaan pitkiä aikoja. Vanhat tiikerit ovat jäykkäliikkeisempiä ja ahdistavat mukavuussyistä kesyä karjaa. Muutamilla seuduilla sieppaa karjatiikeri joka viidentenä yönä lehmän tai mullikan ja tuottaa siten luonnollisesti mitä suurinta vahinkoa. Se jaksaa laahata 180 kilon painoisen elukan useita satoja askeleita tiheän pensaikon läpi, ja sen ruokahalu vaatii kolmisenkymmentä kiloa verokseen. Naudan siepattuaan raahaa tiikeri saaliinsa tiheimpään kaislikkoon ja syö kyliänsä. Ateriallaan se myös kernaasti juo kerran vettä, ja lopetettuaan syöntinsä menee se toistamiseen veden partaalle ikäänkuin viruttamaan suunsa. Sitte se kätkeytyy hyvin etäiseen ja yksinäiseen tiheikköön. Siellä se heittäytyy kyljelleen, oikaisee kaikki neljä koipeaan ja nukkuu päivän pitkän, muttei niin sikeästi, ettei pieninkin rasahdus pensastossa ja kaislikossa panisi sitä heristämään korviaan. Sen kuulo on kehittynyt uskomattoman herkäksi; useiden metrien päästä se kuulee kovakuoriaisen kapuamisen bambulehdellä, ja osaa oikein tulkita kaikki dshungelin kaukaiset ja läheiset äänet. Varmassa piilossaan se kuuntelee karjan tömistelyä ja lampaiden kaluamista laitumella ja kuulee paimenen laulun etäältä.