Seuraavana yönä se hiipii samaa latua takaisin, noutaakseen ateriansa jäännökset; se käyttää aina paimenpolkuja, missä niitä sattuu esille. Metsästäjät tietävät sen tavan, ja tahtoessaan mahdollisimman vaarattomasti saada sen hengiltä asettavat ne sen tielle ison rautaisen loukun, joka on siten sommiteltu, että terävät rautahampaat iskeytyvät käpälän yläpuolelle oitis kun tiikeri astuu rautarenkaaseen.
Sisä-Aasiassa, missä olen usein tavannut tiikerin jälkiä Lop-norin ja Tarimin rannoilla, ei se ole ihmiselle kovinkaan vaarallinen, mutta Intiassa on tiikereitä, jotka penikulmien alueella levittävät kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Täysikasvuinen tiikeri on turvasta hännänpäähän mitattuna kolme metriä pitkä. Ihmistensurmaaja on tavallisesti naaras; kenties on sen ensin sattuma saattanut ihmislihan makuun tai oli sen penikoita saatuansa, joita sen ei tehnyt mieli jättää pitkäksi aikaa, mukavampi ahdistaa paimenia, puunhakkaajia, kyläpostinkantajia j.m.s., tai vielä mieluummin lapsia ja naisia, sillä nämä liikkuvat aseettomina ja melkein alasti, ja niiden iho on pehmeämpi. Ihmisen kimppuun käydessään iskee tiikeri kulmahampaansa uhrin kurkkuun ja väännähyttää häneltä käpälällään pään ympäri, siten katkaisten selkäytimen. Loikatessaan se päästää lyhyen, kumean köhäisyn, joka saa turvattomalta uhrilta veren jähmettymään suonissa. Muutamia vuosikymmeniä takaperin kaadettiin tiikeri, joka oli riistänyt saaliikseen 132 ihmistä, miehiä, naisia ja lapsia; muuan toinen ehti raadella 127. Esim. v. 1886 joutui Intiassa lähes 1000 ihmistä tämän kaikista pedoista julmimman ja verenhimoisimman uhriksi, ja samana vuonna surmattiin 1400 tiikeriä. Kokonaisia kyliä jätetään autioiksi, kun tienoolle on asettunut ihmissyöjä, joka määräajoin hakee uhrinsa. Teitä ja polkuja suljetaan tuollaisen pedon takia, ja metsässä rohjetaan kulkea vain lujasti aseestettuina ja suurin joukoin. Sellaisten kylien asujamisto on ainaisessa kuolontuskassa. Kun yksinäinen metsästäjä äkkiä näkee heinikossa juovaisen hirviön väijyksissä, ei hänellä ole enää aikaa kohottaa pyssyään ja tähdätä. Senvuoksi metsästetään tiikeriä mieluummin elefantin seljästä, mistä on helpompi pitää silmällä tiheikköä, samalla kun ryhdytään perusteellisiin varokeinoihin ja kerätään suuri määrä miehiä ja koiria koolle. Hyvänä apuna ovat metsästäjälle varikset ja pikku linnut, joiden hätäinen kirkuna varottaa hirviön lähenemisestä. Mutta parhaat vakoilijat ovat apinat, sillä ne metelöitsevät ja kiljahtelevat oksia ravistellen, kun tiikeri hiipailee niiden alitse.
Rohkein tiikerinmetsästäjä, mitä olen konsanaan tavannut, oli englantilainen kenraali Gerard Intiassa. Hän uskalsi ypö yksinään tunkeutua kaksipiippuisine pyssyineen dshungeleihin, ja tiikerinajo oli hänen mieliurheilunsa; hän puheli siitä kuin kaikkein yksinkertaisimmasta hommasta. Hän teki pitkiä matkoja, saadakseen luotinsa tavotettaviin tuollaisen pedon, joka hätyytteli jonkun kylän asukkaita. Hänellä oli tapana etsiä tiikeri käsille sen omista lymyistä, ja tarpeen tullen hän ryömi nelikontan viidakon halki. Kun tiikeri voimiansa keräten kyyristyi hyppäykseen, silloin hän uskomattoman kylmäverisesti tähtäsi sitä sydämeen, eikä hän koskaan ampunut harhaan, joskin hänellä aina oli toinen patruuna varalla. Näillä uskaliailla ja vaarallisilla metsästysretkillään oli hän yksinään kaatanut 216 tiikeriä.
Paljoa turvallisempaa luonnollisesti on metsästäjän käyttää viekkautta apunaan, väijyä tiikeriä syötin ääressä jostakin korkeammalle sovitetusta kätköstä. Mutta uskaltavat alkuasukkaat hätyytellä tiikeriä pyssyittäkin. Heillä on aseinaan kahden metrin mittaiset bambukeihäät, jotka päättyvät kaksiteräiseen lappeeseen. Suurin joukoin sulkevat he tiikerin kierrokseen ja saartavat tiheikön, johon ovat sen ajaneet. Soukkiin avoimiin käytäviin on pingotettu verkkoja; pääsytietä tavotellessaan sotkeutuu tiikeri sellaiseen pyydykseen. Silloin miehet rientävät paikalle ja työntävät aseensa sille sydämeen.
Koillis-Aasiassa eivät alkuasukkaat uskalla lainkaan lausua tiikerin nimeä, sillä se on heille uskonnollisen palvomisen esineenä; he uskovat tiikerin kuulevan nimensä mainitsemisen ja oitis ilmestyvän paikalle. Sen polulle metsään asetellaan uhrilahjoja. Ken surmaa tiikerin, sanovat tunguusit, kuolee itsekin tiikerin kynsissä. Siamissa ja Koreassa syödään sen lihaa, jotta siten päästäisiin osallisiksi sen hurjasta voimasta. Javan ruhtinaat ja pohatat panevat toimeen puhvelihärän ja tiikerin kesken taisteluita, jollaiset näytelmät eivät ole vähemmän raakoja kuin Espanjan härkätaistelut. Voittelijat suljetaan yhdessä isoon häkkiin, ja jommankumman on heitettävä henkensä. Mutta sattuu niinkin, että molemmat vastustajat, tiikerin jo iskettyä hampaansa puhvelin korviin tai kyntensä sen kaulaan ja härän vuorostaan tempauduttua irti ja kaapattua tiikerin sarvilleen, väsyvät koitokseensa ja heittävät kesken, ikäänkuin olisivat hiljaisesti sopineet siitä, etteivät enää anna raakojen ihmisten usuttaa niitä vastatuksin.
29. Käärmeitä ja käärmeidenkesyttäjiä.
Kalkutasta kulkee rautatie lounaaseen Intian niemimaan halki. Mutta ennen kuin saavumme Bombayhin, keskeytämme matkamme Haidarabadissa. Tämän kaupungin lähistöllä asuu muuan vanha ystäväni, englantilainen eversti, ilmavien kuistien ympäröimässä rakennuksessa keskellä rehevää puistoa. Illalla kysyy hän minulta, tahdonko mieluummin maata talossa vai lautapermannolla varustetussa teltissä puistossa, ja kun valitsen jälkimäisen, pyytää hän minua ennen makuullemenoa tarkoin silmäilemään, onko mahdollisesti joku kobra pujahtanut telttiin tai ehkä ihan vuoteellenikin piiloutunut kiemuraan, sillä puistossa liikkui paljon silmälasikäärmeitä, joten ei voinut olla liiaksi varovainen.
Kobra eli silmälasikäärme on Intian myrkyllisin matelija. Se esiintyy siellä kaikkialla jotensakin yleisenä, samaten Taka-Intiassa, Etelä-Kiinassa, Sunda-saarilla ja Ceylonilla. Se on milloin kellertävä ja siniseen vivahtava, milloin ruskea ja vatsan alta likaisen valkea; mitaltaan on se puolitoista metriä. Ärsytettynä se kohottaa ruumiinsa etuosan kuin joutsenen kaulaksi ja harittaa kahdeksan etumaista kylkiluuparia niin leveälle, että pään alapuolelle muodostuu varjostimen kaltainen paisuma; sen selkäpuolelle kuvastuu keltainen kuvio, joka muistuttaa kakkuloita. Muu ruumis vetäytyy kiemuroiksi ja antaa sille tarpeellisen tuen, kun se huojuttelee yläruumistaan edestakaisin, valmiina salaman nopeudella puraisemaan myrkyllisen pistonsa.
Kobra asustaa kaikkialla, missä se tapaa suojatun ontelon, vanhoissa raunioissa, kiviröykkiöissä ja puupinoissa, puiden juurien alla ja lahoissa kannoissa, eikä se karta ihmisasuntojakaan. Usein näkee sen untelona ja liikkumattomaksi kiertyneenä makaavan kolonsa edustalla. Jos astuu lähemmä, niin se livahtaa äänettömästi ja sukkelasti koloonsa; ahdistettuna se puolustautuu aseella, joka on yhtä vaarallinen kuin ladattu revolveri. Se on päivä- tai oikeammin hämykäärme, mutta karttaa auringon paahdetta ja hellettä ja lähtee vasta päivänlaskun jälkeen dshungelien tiheään vesaikkoon pyytämään sisiliskoja, sammakoita, lintuja, hiiriä ja muita pikku eläimiä. Se kiipeilee puihin ja ui isojenkin jokien yli. Rannikolle ankkuroinut laivakaan ei ole siltä turvassa; se ui ulapalle ja kapuaa ankkurikettinkiä myöten ylös. Naaras munii kaksikymmentä pitkulaista munaa, jotka ovat kyyhkysenmunan kokoisia, mutta pehmeäkuorisia. Koiraan ja naaraan kerrotaan olevan hyvin kiintyneitä toisiinsa; jos toinen on saanut surmansa, niin kumppani piankin ilmestyy samaan paikkaan.
Hindut pitävät silmälasikäärmettä jumalana; monetkaan eivät senvuoksi suurin surminkaan taipuisi tappamaan sitä petoa. Jos käärme mataa alkuasukkaan majaan, niin omistaja asettaa sen eteen maitoa ja suojelee sitä kaikin tavoin, sillä se muka palkitsee vieraanvaraisuuden onnella ja menestyksellä. Usein käy silloin käärme miltei kesyksi, ja huomatessaan jäävänsä rauhaan ei sekään vahingoita isäntäväkeään. Mutta jos se kuitenkin on puraisullaan surmannut mökistä jonkun, siepataan se kiinni ja päästetään kauvas kannettuna taas vapaaksi. Siten on ymmärrettävissä, että tämä matelija lisääntyy suhdattomasti. Vuosittain kuolee Intiassa käärmeenpuremaan noin 20000 ihmistä.