Helmikuulla on vesi virrassa matalimmillaan, ja silloin se on kirkasta. Kaupungit ja kylät ovat 50 metriä korkealla virran kalvosta. Ne kohoavat muureineen, portaineen, portteineen ja pagodeineen tavallisesti laaksonsuiden laakeilla kolmioniemekkeillä. Harjujen ja laaksojen maaperästä kasvaa jokainen tuumanala metsää tai on pelloksi raivattua. Kevään mittaan alkaa virta nousta, ja kesällä se pauhaa jättiläismoisena, suklaanruskeana tai harmaanlikaisena, korkealle paisuneena vesipaljoutena. Muutamin paikoin, missä laakso kapenee, voi vesi silloin olla kerrassaan 30 metriä ylempänä kuin helmikuussa. Silloin on virralla kulku vaarallista, vesi kun peittää kaikki matalikot ja kivisärkät ja muodostaa rajuja kurimuksia. Vuolteen mukaansa tempaama dshonkki kiitää 10 kilometrin vauhdilla tunnissa alas virtaa.
Kylien ja kaupunkien alapuolella on suurina parvina sellaisia dshonkkeja, jotka odottavat työtä. Jokainoalla kalliolla, vähäisimmälläkin polvekkeella on erityinen nimensä, "Keltainen kissa", "Nukkuva sika", "Kaksoislohikäärme" ja sen sellaisia. Rosvojakaan ei täältä puutu. Niillä on tyyssijansa vuoristossa, ja sieltä he sopivilla kohdilla ahdistavat dshonkkeja. Siksi näkeekin ulkonevissa kallioseinämissä toisinaan isoja kirjotusmerkkejä; ne merkitsevät: "Väylä ei ole turvallinen", tai: "Pienten dshonkkien on ajoissa laskettava ankkuri". Tällä tavoin varotetaan aluksien omistajia vaarasta.
Suuri ei näy olevan omistajienkaan liikevoitto, ja sitä vähemmin on heillä syytä silmäillä ystävällisin katsein niitä isoja venäläisiä laivoja, jotka ottavat Hankausta lastikseen teetä. Hankau on Kiinan isoin teesatama, ja Kiina on teepensaan kotimaa. Vasta 250 vuotta takaperin tuli tee tunnetuksi Europassa; nyt juodaan sitä täällä yhtä yleiseen kuin monissa muissakin osissa maailmaa. Englannissa ja Venäjällä on siitä tullut ihan kansallisjuoma. Venäläiset tapasivat entiseen aikaan tuottaa teensä karavaaniteitä myöten Mongolian ja Siperian kautta; nykyään vähenee teen vienti Kiinasta, ja Intia ja Ceylon ovat siinä kohden vieneet voiton Keskuksen valtakunnasta.
40. Mongolia.
Kiina etelässä ja Itä-Siperia pohjoisessa rajottavat sitä suunnatonta Sisä-Aasian aluetta, jolla on nimenään Mongolia. Kiinalaiset nimittävät sitä "Ruohomaaksi". Mutta on tästä maasta laajoja osia vedettöminä aavikkoinakin, missä lentohiekka kasautuu korkeiksi harjanteiksi ja karavaanitiet kaivoinensa ovat etäällä toisistaan. Tuota erämaavyöhykettä, joka on maapallomme laveimpia, nimittävät mongolilaiset Gobiksi, s.o. pelkästään aavikoksi. Samaa merkitsee kiinalaisten käyttämä nimitys Shamo.
Mainitsin jo, että Mongolia on Kiinan alusmaa ja että mongolien hengellinen päällikkö, heidän paavinsa on dalai-lama. Heillä on myöskin joukko lamaluostareita, ja joka vuosi tekevät he suurin joukoin pyhiinvaelluksia Lhasaan. Hämmästyttävän suuri osa miespuolisesta väestöstä menee luostareihin, sitoutuen munkkisäätyyn. Kiinalaiset ovat siitä hyvillään, sillä rauhallinen luostarielämä saa vanhaan aikaan niin sotaisiksi tunnetut hurjat mongolilaumat unohtamaan oman voimansa; temppelisuojamien Buddha-patsaiden edessä toimitettavat hartaudenharjotukset kääntävät heidän ajatuksensa toisille urille. He eivät enää ajattele, että heidän kansansa aikoinaan hallitsi melkein koko Aasiaa ja puolta Europaa valtikallaan ja että heidän esi-isänsä, "kultainen parvi", seitsemänsataa vuotta takaperin samosivat Kaukasuksen yli, tekivät koko Venäjän verovelvollisekseen ja syöksivät kauhistukseen muun lännen. Tuskinpa muistavat he sitäkään, että näiden jälkeläiset vallottivat koko Keskuksen valtakunnan ja kaivoivat keltaiseen multaan Keisarikanavan, jota kiinalaiset dshonkit vielä tänä päivänä kulkevat. Vimmaisimmasta aseitten kalskeesta, mitä on maailma konsanaan vapisten kuullut, ei nykyään ole kaikuakaan jäljellä. Säilät ovat ruostuneet huotriinsa, ja mongoliruhtinaat, joita Kiina sanoo veroruhtinaikseen, asuvat rauhallisesti aroilla kahdeksanviirisissä telteissään.
Mongolit ovat paimentolaisia. He omistavat suuria lammas- ja vuohilaumoja ja käyttävät ravinnokseen lampaanlihaa, maitoa, voita ja juustoa. Heidän kotieläimiään ovat myöskin kaksikyttyräinen kameeli ja pienikasvuinen, sitkeä, vankkaluinen hevonen. Elämä on heillä ainaista vaellusta. Kun joltakin seudulta pouta kuolettaa kasvullisuuden tai karja on kalunnut kaiken ruohon, kuormittavat he kameelit telteillään ja muilla kapistuksillaan ja hakevat parempia laitumia. Mongolien teltti muistuttaa muodoltaan juustokupukkaa; sen runkona on sitkeistä, lujista riu'uista sommiteltu ristikko, joka katetaan mustilla karvapeitteillä ihan kuten kiinalaisillakin on tapana. Yhtäläiset luonnonsuhteet ja elämänehdot saavat eri kansoja aivan kaukanakin toisistaan omaksumaan samoja elintapoja.
Mongolit ovat hyvänsävyistä, miellyttävää kansaa. Minä olen tullut tuntemaan heidät suuren alueensa reunoilla, ja olen kerran matkustanut Mongolian poikkikin. Lähtökohtana oli Peking, ja matka kävi suoraan luoteeseen, ensin mongolilaisen ylänkömaan itäisten rajavuorten yli, sitte koko Mongolian halki ja lopuksi läpi sen osan itä-Siperiaa, missä Baikal-järvi sijaitsee keskikorkuisten vuoristojen välissä. Se tapahtui maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa 1897. Siihen aikaan ulottui Siperian rautatie vasta Kanskiin, pieneen kaupunkiin Jenisein itäpuolelle. Pitempää kärrymatkaa en ole eläissäni tehnyt, sillä Pekingistä on Kanskiin kolmentuhannen kilometrin taival, ja välillä lepäsin yhden ainoan päivän, nimittäin Irkutskissa, itä-Siperian pääkaupungissa.
Kolmetuhatta kilometriä yli arojen ja aavikoiden, yli lumettuneiden metsäisten vuorten ja jäätyneiden, laaksojen! Jymisivätpä siinä hevosten kaviot routaisella kamaralla, ja miten monta pyörähdystä lienevätkään kärryjeni pyörät tehneet!
Pekingissä olin varustautunut kaikella, mitä tarvitsin matkaani Venäjän alueen rajalle. Ensimäisenä hankittavanani oli kiinalainen passi, joka oikeutti minut käyttämään apunani mongoleja ja heidän hevosiansa sekä viettämään yöni heidän telteissään, mikäli mieleni teki. Ruokavarojahan niinikään tarvittiin mukaan: säilykkeitä, leipää, teetä, sokeria ja muita elintarpeita. Venäläinen lähetystö antoi saattueekseni kaksi kasakkaa; mies-parkojen piti laskettaa koko tuo pitkä taival täyttä neliä! Mutta he olivat tyytyväisiä urakkaansa ja riemuitsivat siitä, että palvelusaikansa Pekingissä päätyttyä pääsivät palaamaan siperialaiseen kotiinsa.