Joka päivä kerrotaan sanomalehdissä sähkölennätinkaapeleista, jotka meren pohjalla yhdistävät Europan ja Amerikan, ilmottaen tärkeimmät tapahtumat, mitä vastikään on tuolla puolla Atlantin sattunut. Enemmän kuin tusina sellaisia kaapeleita kulkee suoraan meren poikki. Useimmat lähtevät Irlannin lounaiskolkasta, päättyen New-foundlandin ja Nova Scotian maakuntiin Kanadassa. Miten näitä pitkiä, raskaita kaapeleita lasketaan monien satojen penikulmien taipaleelle, sitä valaisevat meille merimuseossa kaapelilaivat valtavine säiliöineen, joihin kaapelit on solutettu kierteille; näistä ne suolletaan suoraan alas neljän- tai viidenkintuhannen metrin syvyyteen, ojentautuakseen pitkin meren pohjaa. Näytetään täällä paloöljylaivaakin, joka voidaan kahdeksi kolmannekseksi täyttää paloöljyllä, ja vankaksi rakennettua jäänmurtajaa, joka terävällä keulallaan pirstoaa paksuja jääkenttiä. Miten majakkalaivoja rakennetaan ja varustetaan, miten ne ankkuroidaan kauvas rannikolta, tuulen ja aaltojen niitä turhaan tuiverrellessa, kaikkea tätä saa tarkkailla somina jäljennöksinä. Ehdottomasti kiinnittää katseemme muuan iso kuva. Se esittää kokonaista pikku aluksien laivuetta, jotka mennä höyryävät Pohjanmerelle, hinaten jättiläismoista rautaista rumpua. Ne tulevat Bremerhavenista Weserin suulta ja pysähtyvät viidenkymmenen kilometrin päässä paikkaan, missä on vain seitsemän metriä syvää. Avataan muutamia läppiä, jotta rumpu täyttyy vedellä ja vajoaa. Sukeltajat kattavat sen betonilla, ja siten luodaan keskelle ulappaa kallio, saarelma, jolle sitte pystytetään valotorni näyttämään laivoille tietä Bremerhaveniin. Toinen suojama sisältää kaikkia kojeita, joita merenkulkijat käyttävät saadakseen ulapan jäljettömillä teillä selville, missä kohti kulloinkin ovat. Siihen ei suurtakaan taitoa tarvita niin kauvan kuin on maata, merimerkkejä ja johtoloistoja näkyvissä. Mutta kun rannikko häipyy eikä yltympärillä ole muuta kuin vettä, on tolallaan pysyminen jo vaikeampaa. Silloin lipuu matkamittari, lokinuora, aina laivan takana vedessä, kieppuu kuin potkuri ja ilmaisee kuljetun taipaleen ja kulkunopeuden. Peräsintä pitelevä mies pitää alituiseen silmällä kompassia, joka on siten soviteltu napojen päälle renkaaseen, että se ankarimmassakin aallokossa pitää vaakasuoran asentonsa. Kajuutissa on kapteenin pöydällä merikortti, ja kulmaviivottimella ja harpilla piirretään siihen laivan latu erä erältä. Kaikki merkitään niin sanottuun lokikirjaan. Tuon tuostakin tarkataan sekstantilla tähtiä tai aurinkoa, tavallisten purjehduslaskelmien tarkistamiseksi. Ajan osottaa peräti täsmällinen kronometri.
Tarkat kartat valaisevat kolmen isoimman valtameren maantiedettä, Tyynen-, Atlantin ja Intian meren. Meren hallussa on maapallon pinnasta puolenkolmatta vertaa enemmän kuin maan, ja suurin mitattu syvyys on 9640 metriä; se syvänne on Tyynessämeressä, hieman pohjoiseen Karolinien saariryhmästä ja itään päin Filippineistä. Luotausnuora on soittimenkielistä punottu ja suoltuu telan yli laivan perälaidasta; luodin pohjatessa höllenee penikulman mittainen jänne. Ennen kuin lasketaan kaapelia on tietysti aina luodattava meren syvyys.
Jokainenhan tietää, että merivesi on suolaista, pakottaen useinkin haaksirikkoisia kuolemaan janoon veneissään; mutta vähemmin tunnettu lienee se tosiseikka, että jos meret kuivaisivat, jäisi niistä kaikkialle seitsemänkymmenenyhden metrin vahvuinen suolakerros.
Nyt vilkaisemme vain enää ohimennen niihin suojaimin, joissa meren elävät aarteet monimuotoisina levittäytyvät katseltavaksemme. Kaikkialla rannikoilla, mutta etenkin Pohjois-Europassa, käyttävät ihmiset hyväkseen syvyyden ehtymättömiä rikkauksia, ja monillepa onkin meri kultakaivoksena. Ajateltakoon vain kaloja, hummereita, merikilpikonnia, valaita ja hylkeitä, pesusieniä, koralliriuttoja ja helmiä. Itäpreussilainen merimies kahlaa nahkapukimissa myrskysäällä mereen rintaansa myöten ja kiskoo maihin aaltojen tempaamaa meriruohoa ja uiskentelevia leviä, sillä niistä löytyy kivettynyttä havupuunpihkaa, merenkultaa eli bernsteiniä, joka on kallista kauppatavaraa. Sillinpyynnissä Pohjanmerellä lasketaan höyrylaivoista 4500:kin metrin mittaisia verkkoja, jotka konevoimalla vedetään takaisin ja tyhjennetään kannelle. Sillit ovat kitusistaan jääneet killumaan silmuksiin. Mutta nyt ne solahtelevat irti ja välkkyvät hopeanhohtoisena röykkiönä. Paikalla suolataan saalis ja laivataan lähelle ja kauvas.
Berlinin merimuseon suojamissa kuluvat tunnit vain liian joutuin. On kuin kiehtoisi meitä täällä raikas merituuli ja vapaa meri-ilma, ja vastakohta tuntuu miltei hämmennyttävältä, kun sitten on jälleen sukeltauduttava katujen ihmisvilinään.
4. Simpanssin seurassa.
En saa milloinkaan lähteneeksi Berlinistä ennen kuin olen pistäytynyt sikäläisen simpanssin luo vierailulle. Monet tunnit olen viettänyt Berlinin eläintarhassa, vaellellen afrikalaisten leijonain ja intialaisten tiikerien, jää- ja maakarhujen, dromedarien ja lamain keskessä. Mutta mieluimmin olen aina käynyt apinahuoneessa, ja pisimmäksi aikaa viivähdän simpanssin luokse.
Sen häkki on korkean lasiseinän takana, ja ainoastaan sen läpi saavat katseluhaluiset tarkastella apinaa. Mutta minä tunnen vartijan ja pääsen lämmitettyyn kamariin, jossa häkki on. Simpanssiparka, joka on riistetty kotoansa Länsi-Afrikan aarniometsästä, asustaa nyt ypö yksinään tukevassa häkissään samean sateisessa Berlinissä! Sievä ei se suorastaan ole. Otsa on matala ja päälaki litistynyt. Leuat ovat jykevät ja karkeakänsäiset, kulmahampaat hyvin suuret. Nenä on latuskainen, käsivarret pitkät, kädet karkeat ja sarvettuneet, koko ruumista peittää musta karva. Ja kuitenkin muistuttaa se kauttaaltaan ihmistä, kävellessään siinä edes takaisin isossa häkissään. Sillä on nimittäin vaaleanruskeat puhuvat silmät, ja ristikkoa lähestyessäni tulee se minua vastaan, herkeämättä tähystellen minua. Se näyttää niin totiselta ja murheelliselta, että minun täytyy kysyä vartijalta, mikä sitä vaivaa. Ja mitä vastaakaan hän minulle? "Se vain vaivaa päätänsä aprikoimalla, onko teillä lyhyt vai pitkä tukka, ja soisi teidän ottavan hatun päästänne."
Mielihyvällä täytän näin kohtuullisen toivomuksen, paljastan pääni ja kallistan sen ristikkoon päin. Simpanssi hivelee kylmillä, kovilla ja syyläisillä käsillään tukkaani ja päästää ilahtuneen huudahduksen, ilmeisen tyytyväisenä. Sitte se länkäsäärillään astelee raskaasti jälleen peremmälle häkkiinsä, nojautuen rystysillään permantoon, tarttuu trapetsiin ja alkaa nyt voimistella sillä, kunnes siirtyy puoliympyrässä keinumaan kattoon kiinnitetyssä köydessä.
Mutta pian tulee se takaisin ja pudistelee moneen kertaan kättäni; näkyypä sen tekevän mieli koetella kakkuloitanikin. Mutta vartija varottaa minua lainaamasta sille niitä. Se tyytyy nyt kopeloimaan takkini taskuja ja tutkimaan, olenko tuonut mukanani pähkinöitä tai omenan. Lopuksi se taas juoksentelee pitkin vankilaansa.