Vuonna 1162 syntyi Mongoliassa hurjien ratsastajalaumojen päällikkö nimeltä Dshingis-khaani. Hän alisti valtaansa kaikki naapuriheimot, ja mitä vain mongoleja oli, ne keräytyivät hänen lippunsa alle. Mitä suuremmaksi hänen mahtinsa paisui, sitä laajempia maa-alueita tahtoi hän vallata, eikä hän tyytynyt ennen kuin melkein koko Aasia oli hänen valtikalleen kuuliainen. Hänen valiolauseenaan oli: "Yksi Jumala taivaassa ja yksi suurkhaani maan päällä." Hänelle ei riittänyt valtakunta yhtä iso kuin Aleksanterin tai Caesarin, vaan hän tahtoi hallita koko tunnettua maailmaa, ja niinpä ratsasti hän armeijoineen tuossa valtaisessa maanosassa valtiosta toiseen. Kaikkialla jätti hän jälkeensä hätää ja valitusta, hävitettyjä ja poltettuja kaupunkeja. Hän oli maailmanhistorian suurin ja samalla hurjaluontoisin vallottaja. Hänen ollessaan mahtinsa huipulla olivat epälukuiset kansat hänelle verovelvollisia, Taka-Intian niemimaasta Novgorodiin, Japanista Schlesiaan asti. Hänen hovissaan kävi Ranskan kuninkaitten, Turkin sulttaanin, venäläisten suuriruhtinaitten, sen ajan paavien ja kalifien lähettiläitä. Ei ennemmin eikä myöhemmin ole koskaan yksi mies pannut ihmislapsia siinä määrin liikkeelle ja pakottanut niin monia kansoja vastoin niiden tahtoa ryhtymään tekemisiin keskenään. Dshingiskhaani hallitsi ja käski runsaasti puolta koko ihmiskunnasta, ja vielä tänä päivänä elää hänen nimensä kauhu monissa hänen hävittämissänsä maissa.
Kuollessaan oli Dshingis-khaani 65 vuoden vanha, ja hän jätti äärettömän valtakuntansa neljälle pojalleen perinnöksi. Yksi näistä neljästä oli sen Kublai-khaanin isä, joka vuonna 1280 vallotti Kiinan ja tuli Keskuksen valtakunnassa mongolilaisen keisarisuvun kantaisäksi. Hänen hovinsa oli vielä loistavampi kuin isoisän, ja meillä on tarkka kuvaus suurkhaanista ja hänen valtakunnastaan sen miehen suusta, josta nyt käyn puhumaan.
Vuonna 1260 oleskeli Konstantinopolissa kaksi venetsialaista kauppamiestä. He olivat nimeltään Nicolo ja Maffeo Polo. Heidän hartaana toivomuksenaan oli solmia uusia kauppayhteyksiä Aasian kanssa, ja tämä pyrkimys houkutteli heidät Krimin niemimaalle ja sieltä Volgan yli ensiksikin Bukharaan sekä edelleen suurkhaani Kublain hoviin. Siihen aikaan olivat katolilaisten lähetyssaarnaajien matkat tuottaneet hämärää käsitystä kaukaisen idän suurista sivistyneistä valtakunnista.
Suurkhaani ei ollut vielä milloinkaan nähnyt europalaisia. Hän oli hyvillään venetsialaisten tulosta, otti heidät ystävällisesti vastaan ja tiedusteli heiltä, mitä kaikkea ihmeellistä oli heidän kotipuolessaan nähtävänä. Sitte päätti hän antaa heidän toimitettavakseen paaville kirjeen, jossa pyysi lähetettäväksi itään sata oppinutta, tietorikasta lähetyssaarnaajaa. Näitä tahtoi hän käyttää aron hurjien heimojen tasaannuttamiseen ja sivistämiseen.
Yhdeksän vuotta poissa oltuaan palasivat molemmat kauppamiehet Venetsiaan. Paavi oli kuollut, ja kaksi vuotta odottivat he turhaan hänen seuraajansa valitsemista. Mutta kun he eivät tahtoneet jättää suurkhaania siihen käsitykseen, että he olivat syöneet sanansa, päättivät he jälleen lähteä kaukaiseen itään, ja tälle retkelle ottivat he mukaansa Nicolon pojan, viisitoistavuotiaan Marco Polon.
Kolme matkamiestämme kulkivat nyt Syrian halki Mossuliin ihan likelle Niniven raunioita, sieltä Bagdadiin ja Hormusiin, joka on kaupunki Persian lahden ja Arabian meren välisellä kapealla kannaksella. Sitte samosivat he pohjoista kohti koko Persian ja pohjois-Afghanistanin poikki, Amu-darjaa ylös Pamirille, käyttäen teitä, jotka heidän jälkeensä saivat kuusisataa vuotta odottaa uusia matkustajia Europasta. Jarkandin, Khotanin ja Lopnorin kautta — kaikki jo tuntemiamme paikkoja — ja Gobi-erämaan halki kävi nyt heidän matkansa Kiinaan. Useita vuosia taipaleella oltuaan päätyivät he viimein vuonna 1275 suurkhaanin hoviin itä-Mongoliassa. Hallitsijaa miellytti Marco Polo suuresti, ja mielihyvällä kuuli hän, että nuorukainen oli oppinut lukemaan, kirjottamaan ja puhumaan useita itämaisia kieliä. Hän älysi sellaisen laajatietoisen kelpo miehen hyödylliseksi käytellä ja otti hänet palvelukseensa. Ensimäiseksi toimeksi uskottiin nuorelle Pololle virkamatkan tekeminen pohjoiseen ja läntiseen Kiinaan. Polo oli havainnut, että Kublai-khaani mielellään kuuli huomattavia, kummallisia kertomuksia vieraista maista, ja senvuoksi painoi hän kaiken näkemänsä ja kokemansa huolellisesti mieleensä, selostaakseen niitä jälkeenpäin keisarille. Siten kohosi hän yhä korkeammalle suurkhaanin suosiossa, ja häntä lähetettiin uusille virkamatkoille, joilla hän joutui Intiaankin ja Tibetin rajalle. Kolme vuotta oli hän eräässä isossa kaupungissa kuvernöörinä, ja tärkeä asema oli hänellä varsinaisessakin asuinkaupungissaan, Pekingin hovissa.
Marco Polo kertoo muun muassa keisarin metsästysretkistä. Hän istuu kantotuolissa, joka muistuttaa pientä katollista kamaria ja on sijotettu neljän elefantin selkään. Kantotuoli on ulkoa katettu taotuilla kultalevyillä, sisäpuoli on verhottu tiikerintaljoilla. Hänen vieressään istuu kaksitoista parasta metsästyshaukkaa, ja kantotuolin rinnalla ratsastaa saattueväkeä. Tuon tuostakin huudahtaa joku seuralaisista: "Teidän majesteettinne, katsokaahan kurkia!" Silloin avauttaa keisari heti kantotuolinsa katon ja päästää jonkun haukoista syöksähtämään saaliiseen; tähän urheiluun hän on suuresti kiintynyt. Jälkeenpäin hän lähtee leiriinsä, johon kuuluu kymmenentuhatta telttiä. Hänen oma vastaanottotelttinsä on niin tilava, että siinä saa tuhannen henkilöä vaivatta sijansa; toisessa pidetään salaisia neuvotteluja, kolmas on makuuhuoneena. Niitä tukee kolme telttitankoa, ja ne ovat ulkopuolelta katetut tiikerintaljoilla, sisäpuolelta verhotut kärpän- ja sopulinnahoilla. Marco Polo vakuuttaa näiden telttien olleen niin hienosti koristeltuja kallisarvoisilla kaunistuksilla, ettei jokainen kuningas pystyisi sellaista telttiä maksamaan.
Vain etevimmät aatelismiehet saavat ruokapöydässä palvella keisaria. Tällöin on heiltä suu ja nenä kiedottu kultaompeleisiin silkkihuiveihin, jottei heidän hengityksensä saastuttaisi vateja ja pikareja, joita he tarjoavat korkealle herralleen. Ja joka kerta kun keisari juo, puhaltaa suuri torvisoittokunta ja kaikki läsnäolijat polvistuvat.
Kaikki kauppiaat, jotka saapuvat pääkaupunkiin, ja etenkin ne, jotka pitävät kaupan kultaa ja hopeaa, jalokiviä ja helmiä, saavat myydä kalleuksiaan yksinomaan keisarille. Ja Marco Polo pitää ihan luonnollisena, että Kublai-khaani omistaa suurempia aarteita kuin kaikki maailman kuninkaat, koska hän aina maksaa pelkällä paperirahalla, jota valmistuttaa mielinmäärin. Siihen aikaan oli nimittäin Kiinassa jo paperirahaa liikkeellä.
Siten elelivät Marco Polo, hänen isänsä ja setänsä monta vuotta Keskuksen valtakunnassa ja keräsivät älyllään ja uutteruudellaan suuren omaisuuden. Mutta keisari, heidän suojelijansa, oli vanha, ja he pelkäsivät asemansa muuttuvan hänen kuolemansa jälkeen. Myöskin kaipasivat he takaisin Venetsiaan, mutta aina kun he puhuivat lähdöstään, pyysi Kublai-khaani heitä lykkäämään sen vielä tuonnemmaksi.