Mutta sattui tapaus, joka teki heille matkustuksensa mahdolliseksi. Persiakin oli silloin mongolilaisen herruuden alaisena, ja sen ruhtinas eli khaani oli Kublai-khaanin sukulainen. Persialainen khaani oli menettänyt lemmikkipuolisonsa ja tahtoi nyt täyttää hänen kuolinvuoteella lausumansa toivomuksen, että hän naisi ruhtinattaren vaimonsa omasta heimosta. Hän toimitti senvuoksi lähettiläitä tällä asialla Kublai-khaanin luo. Nämä otettiin ystävällisesti vastaan, ja Persian khaanille etsittiin sievä, nuori prinsessa. Kun kuitenkin arveltiin noin nuorelle tytölle liian vaivaloiseksi matkustaa lähemmä 7000 kilometriä maitse Pekingistä Täbrisiin, päätettiin palata Persiaan vesitse.
Lähettiläät olivat oppineet pitämään noita kolmea venetsialaista vilpittömästi arvossa ja tulleet heidän kanssaan hyviksi ystävyksiksi. He pyysivät sentähden Kublai-khaanilta lupaa saada ottaa heidät mukaansa, he kun kaikki kolme olivat taitavia merenkulkijoita, ja Marco Polo, joka oli vastikään käynyt Intiassa, saattoi antaa heille monia tärkeitä ohjeita purjehduksesta sinne. Kublai-khaani myöntyi paljosta pyytelystä ja varusti koko matkueen hyvin anteliaasti mitä parhaaseen kuntoon. Vuonna 1292 lähtivät he Kiinan rannikolta purjehtimaan etelää kohti.
Matkalla kohtasivat he monenlaisia vastuksia, myrskyjä, jotka tuottivat haaksirikonkin, ja kuumetauteja. Sumatran saaren ja Intian rannikoilla pidättelivät heitä pahat ilmat kauvan, suuri osa miehistöä menehtyi tauteihin ja kolmesta lähettiläästäkin kuoli kaksi, mutta nuori prinsessa ja hänen venetsialaiset ritarinsa pääsivät turvallisesti Persiaan. Khaani oli sillävälin kuollut, ja prinsessan oli tyytyminen hänen veljenpoikaansa. Hän oli suuresti suruissaan, kun nuo kolme Polo-herraa erisivät hänestä, palatakseen kotia Täbrisin, Trapetsuntin, Bosporuksen ja Konstantinopolin kautta. Vuonna 1295 saapuessaan perille olivat he olleet poissa neljäkolmatta vuotta!
Venetsiassa olivat omaiset ja ystävät jo kauvan katsoneet heidät kuolleiksi. He itse olivat melkein unohtaneet äidinkielensä ja ilmestyivät synnyinkaupunkiinsa yksinkertaisessa, hiukikuluneessa itämaalaisessa asussa. Ensi työkseen he hakivat isänsä kodin ja koputtivat ovelle. Mutta omaiset eivät heitä enää tunteneet, eivät ottaneet uskoakseen heidän kummallisia kertomuksiaan ja käskivät vaeltajien mennä matkaansa.
Nämä kolme herrasmiestä siirtyivät nyt toiseen taloon ja kutsuivat sukunsa suuriin vieraspitoihin. Kun vieraat olivat istuutuneet katetun pöydän ääreen ja aterian piti alkaa, astuivat kaikki kolme isäntää pitosaliin, puettuina kalliista tummanpunaisesta silkistä ommeltuihin pitkiin kauhtanoihin. Ja kun vettä tarjoiltiin käsien pesua varten, vaihtoivat he vaatetustaan ja verhoutuivat mitä hienoimmin kirjailtuihin aasialaisiin levätteihin. Mutta silkkikauhtanansa he leikkasivat kappaleiksi, jotka jaettiin palveluskunnalle. Myöhemmällä esiintyivät he harvinaisen kallisarvoisissa samettipuvuissa, palvelijain taaskin saadessa levätit omakseen. Ja samaa tietä menivät lopuksi samettipuvutkin.
Kaikki vieraat olivat peräti hämmästyksissään näkemästänsä. Mutta sitte kun ruokalajit oli korjattu pois ja palvelijat peräytyneet, nousi Marco Polo ja nouti ne vanhat, nukkavierut kauhtanat, jotka matkamiehillä oli ollut yllään silloin kun omaiset eivät olleet tahtoneet heitä tuntea. He alkoivat terävillä veitsillä ratkoa näiden vaatekappaleiden saumoja, ja pöydälle kieri kasoittain rubiineja, safiireja, karpunkelikiviä ja smaragdeja. Sillä Kublai-khaanilta lähtöluvan saatuaan olivat he vaihtaneet kaiken omaisuutensa jalokiviin, kun eivät voineet niin pitkälle matkalle ottaa mukaansa raskaita kultakuormia. Jalokivet olivat he siten neuloneet vaatetuksiinsa, ettei kukaan voinut huomata mitään erikoista.
Kun vieraat näkivät edessään aarteet, oli heidän ihmetyksensä rajaton. Ja nyt täytyi heidän myöntää, että nämä herrat todellakin olivat Polo-suvun kadoksissa olleet jäsenet. Nyt alettiin heitä kohtaan myöskin osottaa mitä suurinta kunnioitusta. Huhun levitessä Venetsiassa heidän vaiheistaan, saapuivat kelpo porvarit joukottain Polon talolle; kaikki tahtoivat syleillä pitkämatkalaisia, toivottaa heidät tervetulleiksi kotia ja vakuuttaa heille ystävyyttänsä.
Kolmen suuren kauppatasavallan — Venetsian, Genuan ja Pisan — välejä häiritsi ainainen kateus ja kilpailu. Vuonna 1298 varustivat genualaiset mahtavan laivaston, joka havitteli venetsialaisia satamaseutuja Adrian meren dalmatialaisella rannikolla. Siellä joutuivat he otteluun Venetsian laivaston kanssa, jossa Marco Polo oli erään kaleerilaivan päällikkönä. Tulisesta taistelusta suoriutuivat genualaiset voittajina, tekivät seitsemäntuhatta venetsialaista vangiksi, purjehtivat sitte kotia Genuaan ja kulkivat siellä väestön riemusaattueessa kaupunkiin. Sotavangit heitettiin kahlehdittuina tyrmään. Näiden joukossa oli Marco Polo.
Vankeudessaan oli Marco Pololla onnettomuustoverinaan kirjuri Rusticiano Pisasta. Hän se Marco Polon sanelun mukaan merkitsi paperille venetsialaisen merkilliset vaiheet Aasiassa. Meillä on siten syytä olla hyvillämme tuosta tappelusta ja sen ratkaisusta. Sillä muutoin olisi kenties Marco Polon nimi jäänyt jälkimaailmalle tuntemattomaksi.
Vuoden kuluttua vaihdettiin molemmin puolin saadut vangit. Marco Polo pääsi Venetsiaan takaisin, meni siellä naimisiin ja sai kolme tytärtä. Hän kuoli vuonna 1324 ja haudattiin Venetsian Lorenzo-kirkkoon.