43. Kobe.
Kun on jättänyt taakseen Simonosekin salmen, kuten minä marraskuun 9. p:nä 1908, ja joutunut sille sisämerelle, joka leviää Hondon, Kiusiun ja Sikokun välillä, silloinpa tuskin enää ollenkaan malttaa viivähtää hytissään, vaan pysyykin koreasti kannella, kartta toisessa kädessään ja kaukoputki toisessa, täysin siemauksin nauttiakseen suuremmoisesta, alituiseen vaihtelevasta maisemasta. Tummien saarten lomissa ja aukeilla selillä läikehtii kirkas, vihreä, suolainen merivesi, jolla laineiden valkoiset vaahtoharjat vilisevät kuin hanhiparvi ja pienet sievät kalastajaveneet liitelevät pullistunein purjein, ja tämän puitteina ovat epälukuiset saaret, milloin isot, milloin pienet, toiset metsäiset, toiset paljaat, mutta tavallisesti jyrkkärantaiset, pannen hyökyaallokon yksitoikkoisesti jymisemään ikuista lauluansa. Tuuli viheltelee "Tenjo-marun" ylimmällä kannella, ilma on raikasta ja puhdasta, päivä on sees ja paisteinen, ja mereltä ja rannoilta leijuu suolankuohun ja havunneulasien tuoksua.
Hämyssä ankkuroitsi "Tenjo-maru" Koben ulkosatamaan, missä sen oli viivyttävä vuorokausi ottamassa lastia, ja parkassi vei minut tuohon vilkasliikkeiseen, eloisaan kauppakaupunkiin. Kymmenkunta herttaisen kohteliasta japanilaista otti minut vastaan jo rautaportailla, näyttääkseen minulle kaupungin merkillisyyksiä. Sillävälin oli kuitenkin tullut ilta, ja japanilaiset ystäväni saattoivat minut senvuoksi hotelliin, jonka katon alla minun piti viettää ensimäinen yöni Nipponilla. Pääovella oli vastassamme isäntä puvussa, joka muistutti naisenhametta ja ohutta vaippaa, jossa oli lyhyet, väljät hihat. Kaksi pientä palvelijatarta riisui kengät jalastani ja pisti sijalle tohvelit. Sitte noustiin kapeita puurappusia ja astuttiin käytävää pitkin, jonka lautapermanto oli kiillotettu sileäksi. Erään juoksuoven eteen jätin tohvelini ja astuin sukkasillani sisälle. Puhtaus on japanilaisessa talossa ensimäisenä käskynä, ja siellä olisi kovin törkeätä astua huoneeseensa samoissa jalkineissa, joilla on vastikään tallannut katujen tomua ja likaa.
Sarja pikku huoneita oli minun käytettävänäni, oikeita nukenkamareita, niin siroa ja hienoa oli kaikki. Paperista tai ihan ohuesta, päällystetystä puusta tehdyt väliseinät olivat osittain työnnettäviä kokoon, joten kamarit saattoi muodostaa yhdeksi huoneustoksi. Seinillä riippui kilpiä, joihin oli mietelmiä ja ytimekkäitä sananparsia piirretty samanlaisilla kummallisilla kirjotusmerkeillä kuin kiinalaisetkin käyttävät. Eräälle seinälle oli ripustettu kakemono, pitkäkäinen paperisuikale, jolle oli vesiväreillä maalattu kukkasia, ja tämän maalauksen alla oli pienellä veistoksien koristamalla puujakkaralla tuskin kyynäränkään korkuinen kääpiöpuu. Kirsikkapuu se siten oli keinotekoisesti ehkäisty kasvussaan, mutta todellinen elävä puu se oli, kenties jo parinkymmenen vuoden vanha ja joka suhteessa täydellinen, — pieni vain kuin liliputien maasta tuotu.
Permannolla oli riissinolkimattoja, kukin vain kolme metriä pitkä, metriä leveä ja mustilla päärmeillä pallistettu. Kun Japanissa rakennetaan taloa, lasketaan huoneiden lattiapinta aina mattojen lukumäärän mukaan; siten puhutaan kuuden maton tai kahdeksan maton kamarista. Usein ovat kamarit niin pieniä, että lattian peitteeksi riittää kolme, jopa ainoastaan kaksikin mattoa.
Sääret ristissä tai kyyrysillämme laskeusimme me pienille nelikulmaisille pieluksille, muita huonekaluja kun ei ollutkaan, ja huoneeseen tepsutteli sukkasillaan nuori palvelustyttö, asettaen piirimme keskelle hiilipadan. Muullaista lämmitystapaa ei täällä tunneta. Hiilipata on paksua metallia ja kukkaruukun muotoinen; suurimmaksi osaksi täytetään se hienolla, valkealla tuhalla. Palvelijatar kasasi tuhasta keilan, jota saattoi verrata Fujijaman huippuun, ja sijotteli tämän ympärille hehkuvia sysiä. Hiilihangon sijasta käytti hän työssään kahta ohutta rautapuikkoa.
Pakinoittuamme ja teetä juotuamme oli aika mennä levolle. Sänkyjä ei Japanissa ole, vuode tehdään aivan yksinkertaisesti lattiamatoille. Täällä on tapana kohdella vierasta mitä huolellisimmalla huomaavaisuudella, jolla koetetaan säästää häneltä kaikkea vaivaa ja täyttää jokainen hänen toiveensa jo ennen kuin hän on ehtinyt sitä lausuakaan. Mutta ällistyin kuitenkin kelpo lailla, kun kaksi nuorta japanitarta alkoi muitta mutkitta riisua yltäni ja sitte puki minut väljään, kahisevasta silkistä ommeltuun yöpaitaan, askareensa toimitettuaan äänettömästi kadoten juoksuovesta. Ja yhtä äänettömästi palasivat he aamulla pesemään minut lämpimällä vedellä, pukemaan ylleni ja seurustelukuntoon saatuaan viemään minut viereiseen huoneiseen, missä ystäväni olivat odottelemassa.
Kaikki palvelus ja tarjoilu on täällä naisten tehtävänä. He käyttävät kotimaansa aistikkaita, kirjavia ja ihonmyötäisiä pukuja; kaula jää paljaaksi, hartioilla on shaali, jonka liepukat menevät edestä ristiin, uumilla on leveä kangasvyö ja takana iso, pieluksen kaltainen nauharuusu. Tukka on korppimusta, kiiltävän sileäksi suorittu ja kiinnitetty nutturaksi, joka näyttää kuin mustapuusta veistetyltä. Aina ovat japanittaret puhtaita, hienoja ja sieviä, ja turhaan etsisi tomuhiukkasta heidän silkkisiltä helmoiltaan. Elleivät he toisinaan itsekseen nauraa tirskuisi, niin luulisi heitä vaha- tai porsliininukiksi. Sipsutellen liikkuvat he matoilla, ovat kohteliaita, herttaisia ja viehättäviä. Heitä muuten kohdellaankin kuten prinsessoja, mitä hienotuntoisimmin ja huomaavaisimmin; sitä vaatii maan tapa. He puolestaan toimittavat tunnollisesti askareensa ja esiintyvät aina hilpeinä, tyytyväisinä ja ystävällisinä.
Me istuuduimme nyt pieluksillemme aamiaiselle. Palvelijattaret kantoivat sisälle pieniä punaisiksi kiillotettuja pöytiä, jotka eivät olleet jakkaraa isompia ja korkeampia. Jokainen vieras sai oman pöytäsensä, jolla oli viisi kuppia, pikku lautasta ja vatipahaista, kaikki maalattua porsliinia ja katettuja kansilla, jotka muistuttivat teevateja. Tarjottiin raakaa ja keitettyä kalaa, eri tavoin valmistettuna, munakakkua, makaroonia, parsalla höystettyä krapukeittoa ja kaikenlaisia muita herkkuja. Ensimäistä viittä ruokalajia maistettuani tuotiin uusi pöydällinen ruokia. Suurissa vieraspidoissa vaihdetaan sellaisia pöydällisiä neljä tai viisi kertaa ennen kuin päivällisestä on päästy.
Japanissa syödään kahdella puu- tai norsunluupuikolla, jotka eivät ole kynänvartta isompia, juodaan vaaleata, heikkoa teetä ilman sokeria ja kermaa, ja kulautellaan ruokaryypyiksi eräänlaista mietoa riissiviinaa, jolla on nimenään saki. Ateria on lopussa, kun tuodaan vadillinen höyryävää, pelkässä vedessä keitettyä riissipuuroa.