Fujijama on sen kaiken tunnuskuva, jolla on nimenään Nippon. Sen huippu on Japanin saarilla ensimäinen kohta, jota päivän koittaessa koskettavat nousevan auringonsäteet. Kun nuori japanilainen on vuosikausia opiskellut europalaisia taitoja ja palaa kotimaahansa opettamaan niitä kansalleen, tähystelee hän viimeisenä matkapäivänä laivan kannelta ikävöiden näkyviinsä Fujijamaa. Pienikasvuisena, kasvoiltaan vaalean kellanruskeana, musta tukka lyhyeksi leikattuna, europpalaisessa puvussa ja kädet housuntaskuissa katselee hän tummin, vinoin silmin tuntikausia koillista kohti. Vihdoin erottaa hän pyhän vuoren, ja yhä korkeampana ja selvempänä esiintyy sen huippu. Japanilainen ei värähdytäkään kasvojensa piirteitä; hän ei hymyile, eikä hänen silmiinsä tulvi kyyneleitä. Mutta hänen sielunsa riemuitsee onnesta ja ylpeydestä, että hän kuuluu Fujijamalle ja nousevan auringon maalle, missä hänen esi-isänsä uinuvat haudoissaan.
45. Jokohama ja Tokio.
Ihanan kylmänä ja valjuna kuvastui pyhä vuori tummansinistä taivasta vasten, kun kirkkaana kuutamoyönä taas suuntasimme kulkumme merelle. Se oli viimeinen yöni matkalla itään, viimeinen pitkällä meren taipaleella, jolle olin lähtenyt Bombaysta. Oikealle kädelle jäi taaksemme Oshima eli "Iso saari", jonka vielä toimivan tulivuoren laakealla laella leijui keveitä höyrypilviä, sillä Vulcanuksella, hävittävän tulen ja maanalaisten voimien jumalalla, on Japanissa pääasumuksensa. Japanissa on hyvinkin sata sammunutta ja parikymmentä toimivaa tulivuorta, ja yhtämittaa sattuu myös maanjäristyksiä. Vuosittain lasketaan keskimäärin 1200 maanjäristystä tapahtuvan, mutta niistä ovat sentään useimmat ihan vähäpätöisiä. Aika-ajoin tekevät ne kuitenkin suurta tuhoa ja vaativat tuhansia uhreja, ja milloin maanjäristys sattuu meren pohjassa, nousee hyökyaaltoja, jotka pyyhkäisevät tieltään kokonaisia kaupunkeja ja kyliä. Maanjäristysten takia rakentavat japanilaiset talonsa puusta ja hyvin matalia.
Aamulla solui "Tenjo-maru" siihen suureen lahteen, jonka rannalla Jokohama ja Tokio sijaitsevat. Lukuisia japanilaisia ilmestyi minua vastaanottamaan, ja Ruotsin lähettiläs vei minut kiinalaiseen tyyliin rakennettuun palatsiinsa.
Jokohama on tärkeä kauppakaupunki, jonne poikkeaa joukko höyrylaivoja neljästä maanosasta. Se on Tukholman kokoinen, ja vakinaisesti asuu siellä 800 europpalaista, kauppiaita, konsuleja ja lähetyssaarnaajia. Lähetystöt ja kenraalikonsulivirastot on sijotettu Tokioon, valtakunnan pääkaupunkiin, jossa on kaksi miljoonaa asukasta. Enimmät ihmiset asuvat sievissä puutaloissa, joilla on pikku puutarha sekä edustalla että takana; mutta Tokiossa on myöskin paljon palatseja viehättävien puistojen keskellä, jotka ovat aistikkaalta järjestelyltään taideteoksia. Katujen melusta ja pölystä vetäytyy mielellään näihin rauhallisiin puutarhoihin, missä pikku kanavat ja purot lorisevat harmaiden kivilohkareiden välissä ja puiden latvat nuokkuvat kaarisiltojen yli.
Tokiossa on runsaasti nähtävää vanhasta ja uudesta Japanista. Siellä on kaikenlaatuisia museoita, taulukokoelmia, kouluja ja yliopisto, jonka luonnontieteelliset laitokset on järjestetty europalaiseen tapaan. Tokioon on niinikään perustettu geologinen laitos, joka on laatinut geologisia karttoja koko maasta ja etenkin tutkinut kaikkia ilmiöitä, jotka koskevat tulivuoria ja maanjäristyksiä. Tieteellisessä tutkimustyössä ovat japanilaiset melkein yhtä pitkällä kuin europalaisetkin. Mutta sotataidossa he kenties jo ovat valkoisista kansoista voitolla. Kaikkia aikamme teollisuuden keksintöjä ovat he osanneet käyttää hyväkseen, ja heidän kauppansa uhkaa tunkea tieltään länsimaisen kilpailun. Niinpä, esimerkin mainitakseni, ei ole pitkääkään aikaa siitä, kun joitakuita japanilaisia insinöörejä oleskeli Jönköpingissä tutkimassa ruotsalaisten tulitikkujen valmistusta. Nyt valmistavat he itse varmuustulitikkunsa, vieläpä varustavat niillä melkein kaikki muutkin idän maat. Kobessa oli ihan vuoriksi kasattuina puulaatikoita, jotka sisälsivät tulitikkuja ja odottivat lähetystänsä Kiinaan ja Koreaan. Samoin on asian laita kaikilla aloilla. Japanilaiset matkustelevat Europassa ja tutkivat siellä terävä-älyisinä turbiinien, rautateiden, puhelimien rakentamista j.n.e. Piankin tulevat he kokonaan toimeen ilman Europaa, valmistaen itse kaiken mitä tarvitsevat.
46. Japanin keisari.
Päivänkakkara, chrysanthemum, on keisarillisen huoneen tunnuskuvana. Sitä kasvatetaan kasvihuoneissa ja ulkosalla mitä vaihtelevimpana väriltään ja suunnattoman monimuotoisena; kasvi kukkii syksyllä, ja silloin vietetään koko maassa päivänkakkarajuhlia. Kobessa kävin yleiseen puistoon järjestetyssä päivänkakkaranäyttelyssä, missä oli nähtävänä kahdeksankinsataa kukkaa yhdessä ainoassa varressa. Yksityisiä varpuja oli siten käsitelty ymppäyksellä, teräslangalla ja leveillä puupalikoilla, että ne muistuttivat purjehtivaa laivaa, lintua, peuraa, polkupyörää tai veturia; esitettiinpä teatterissa näytelmäkappalekin, jossa kaikki esiintyjät olivat pelkkiä eläviä päivänkakkarapensaita.
Japanin keisarin palatsi on muurin ja kaivannon ympäröimä. Sen alueella on isoja, kauniita puistoja, joihin on rakennettu kanavia, lammikolta ja siltoja, ja eräässä niistä vietettiin päivänkakkarajuhlaa, johon kutsuttiin europalaisiakin. Juhlayleisö keräytyi hienoissa kävelypuvuissaan käyskentelemään puistoon, jonka teitä vaahterain syyspunaiset lehvät varjostivat. Keisari oli parhaillaan tarkastamassa laivastoaan Togon laivalla, mutta hovimarsalkat julistivat, että keisarinna tulee saapuville juhlaan. Vieraat muodostivat kujan, ja Hänen Majesteettinsa tuli jalkaisin, saattueenaan kaksi prinssiä, seitsemän prinsessaa ja suuri joukko hoviväkeä. Keisarinna on lyhytkasvuinen, kuusikymmenvuotias nainen; kasvot ovat keltaiset ja värähtämättömät. Mutta prinsessat olivat mitä viehkeimpiä rusottavine poskineen ja veitikkamaisine tummine silmineen. Tunsin kuitenkin suurta pettymystä siitä, että he olivat sievän kansallispuvun kimonon vaihtaneet europalaiseen vaatetukseen; parisilaiset hatut ja päivänvarjot eivät ollenkaan soveltuneet silmäänpistävän siroihin vartaloihin, ja paljoa mieluummin olisi kimonon nähnyt siinä tulipunaisten vaahterain ja heleäväristen päivänkakkaraan taustalla.
Joitakuita päiviä myöhemmin palasi keisari matkaltaan ja päästi Ruotsin lähettilään ja minut puheilleen. Me astuimme hämyisten suojamien läpi, joiden kuutiolattiat oli verhottu matoilla, Japanin etevimpien taiteilijain nelikulmaisten seinämaalausten ohi, taiteellisesti koristeltujen verhojen alitse, ihmeellisten porsliini- ja pronssimaljakkojen välitse. Pitkää käytävää myöten opastettiin meidät sitte pienempään huoneeseen. Siellä odotti meitä keisari. Hän on nimeltään Mutsuhito, ja päin vastoin kuin alamaisensa on hän kookas mies; hän on päätänsä pitempi kansaansa. Iältään on keisari 58 vanha, ja vaikka hänen tukkansa, pujopartansa ja kiverretyt viiksensä vielä ovat pikimustat, näyttää hän vanhemmaltakin, sillä hänen kasvonsa ovat täynnä ryppyjä ja harmaankeltaiset kuin pergamentti. Ääni on pehmeä, soinnukas ja suostutteleva, ja hänen älykkäät kysymyksensä ilmaisivat, että hänellä on tarkat tiedot läntisestä mannermaasta.