Mutsuhito tuli keisariksi vuonna 1867. Hänen hallituskautensa on nimeltään Merji eli "Valistushallitus", ja hänen hallitessaan on Japanista sukeutunut ensi luokan suurvalta. Tässä suuressa muutoksessa ei ole vähimmin ansiota keisarin omalla ymmärtäväisyydellä ja terävällä katseella.
Ennen oli maa hajautunut useihin pikku ruhtinaskuntiin, joita kutakin hallitsi daimio eli läänitysherra. Nämä kahakoitsivat tuon tuostakin keskenään, vaikka tunnustivatkin kaikki herrakseen shogunin, koko maan valtiaan. Daimiot ja samurait olivat perinnäisaatelina. On hämmästyttävää, että japanilaiset vielä tuskin neljäkymmentä vuotta takaperin kävivät sotia jousin, miekoin ja keihäin! Kun samurait läksivät taisteluun, sonnustausivat he jokseenkin raskaihin varuksiin, joihin kuuluivat olkavarsi- ja sääripanssarit, kypärä ja naamasilmikko. He olivat taitavia jousimiehiä ja heiluttelivat isoa säiläänsä molemmin käsin. Kun samurai tahtoi sovittaa rikkomuksen tai palauttaa perheensä kunnian, teki hän harakirin, terävällä veitsellä leikaten vatsansa.
Mutta sitten alkoi yhtäkkiä uusi aika Japanissa. Yleinen asevelvollisuus pantiin toimeen vuonna 1872, ja ranskalaisia ja saksalaisia upseereja kutsuttiin järjestämään sotalaitosta. Nyt on Japani niin voimakas, ettei yhdenkään vallan tee mieli mennä sen kanssa kiistasille.
47. Japanin nuoriso.
Kaikilla retkeilyilläni nousevan auringon maassa saattelivat minua japanilaiset, näyttäen ja selittäen minulle kaikkea. Kiotossa veivät he minut kerran yhteiskouluun, ja siellä kuuntelin eri luokilla maantiedon, laskennon, englanninkielen, piirustuksen ja käsitöiden opetusta. Luokkahuoneeseen astuessamme nousi koko luokka seisaalle, ja pikku poika tai tyttö astui esille, sanoen: "Meitä ilahuttaa suuresti, että saamme toivottaa teidät tervetulleeksi, ja me toivomme teidän vievän koulustamme hyvän muiston omaan maahanne." Minä puolestani vastailin mielihyvällä tutustuvani japanilaisiin lapsiin ja toivovani, että he uutteralla työskentelyllä koulussa varttuvat sen mahtavan valtakunnan kelpo kansalaisiksi, jonka poikia ja tyttäriä he ovat. Sitte kiertelin pitkin luokkaa ja silitin lapsukaisten päätä, näiden veitikkamaisesti pilkistellessä toisiinsa ja itsekseen tirskuessa penkeillään. Lopuksi kokoontuivat koulun 450 oppilasta tilavalle pihalle, järjestyivät siellä luokittain ja minun astellessani heidän rintamansa ohi kajauttivat huikean "bantsai"-hurrauksen. Minun oli muistoiksi otettava mukaani joitakuita pikku näytteitä heidän kätevyydestään ja kaksi Japanin karttaa, jotka he olivat itse piirustaneet; oman kouluaikani saivat ne mieleeni. Sitten otettiin meistä kaikista valtainen ryhmäkuva; siinä istun minä kahta pikku tyttöä sylissäni pitäen, kymmenkunta istuvaa ja makaavaa oppilasta edessäni ja laaja kukkatarha tervettä nuorisoa ympärilläni.
Ja entäs näiden lasten minulle lähettämät kirjeet! Joka päivä sain suuren tukun, eikä minulla mitenkään ollut aikaa vastata kaikkiin. Ne olivat siveltimellä ja tushilla piirreltyjä pitkille pehmeän paperin suikaleille, ja sisältö oli usein niin hupainen, että sai pakahtuakseen nauraa. Ainaisina kysymyksinä oli: "Kuinka vanha te olette? Miltä tuntuu teistä Japani? Mitä Japanin seutua pidätte kauneimpana? Ovatko japanilaiset teille hyviä? Oletteko Nikkoa nähnyt? Milloin taas tulette Japaniin? Lähettäisittekö minulle ruotsalaisen kuvapostikortin, jahka pääsette kotia?" — Toiset lapset kertoilivat puuhistaan ja tulevaisuudensuunnitelmistaan ja nämä suunnitelmat olivat tavallisesti hyvin suuremmoisia.
Toisella kertaa — Tokiossa — pyydettiin minua pitämään esitelmä ylioppilaille. Seisoin korokkeella yliopiston puistossa, ja ympärilläni oli neljätuhatta ylioppilasta. Helppoa ei ollut saada ääntäni kaikkialle kuuluviin, kun jinikishit ratisivat kaduilla ja puhdistus-työkuntain höyryviheltimet vingahtelivat joka puolelta, mutta mitä merkitsikään äänijänteitteni pingottaminen laukeamaan asti sen innostuksen rinnalla, joka pauhasi ympärilläni ylioppilasten huumaavina bantsai-huutoina! Mikä huppelehtiva elämä, mikä vireys ja reippaus uhkuukaan tässä nuorisossa! Astuessani alas heidän luokseen pudistamaan etumaisten kättä tunkeutuivat he joka taholta paikalle ja olisivat minut kai kerrassaan hengiltä likistäneet, elleivät muutamat vantterat nuorukaiset olisi kilpilinnana ympäröineet minua. Vaivoin pääsin vaunuihini, mutta nekin saarrettiin. Hevoset kävivät vauhkoiksi, ja niitä oli talutettava suitsista. Olimme ihan juurtua kiinni ahdingossa portilla, jonka yllä liehui Ruotsin ja Japanin lippu, keltainen risti ja punainen aurinko. Kauvas kadulle seurasivat ylioppilaat vaunuja tiheinä parvina ja huusivat yhä uudestaan: "Bantsai, bantsai!"
Usein näin jonkun kadun juhlallisesti koristelluksi pikku lipuilla ja kirjavasta silkkipaperista tehdyillä lyhdyillä. Kysyessäni, häitäkö vietettiin vai mitä juhlaa, vastattiin kuin itsestään selvänä seikkana: "Ei, vaan meidän korttelistamme lähtee tänään kaksi asevelvollista sotaväkeen." Omaiset ja ystävät juhlivat heitä jo nyt erohetkellä sankareina, ja ylpeästi katsovat he suurimmaksi kunniakseen, että hekin saavat omistaa voimansa tälle esi-isiensä Nipponille. Sentähden lauletaan heidän lähtiessään liikkeelle, siitä syystä koristellaan iltasin kadut palavilla paperilyhdyillä ja päivisin lipuilla ja viireillä. Ja sen johdosta suoriutuu Japani vihollisistansa voittajana. Tässä ihmeellisessä maassa tekee jokainen poika, nuorukainen ja mies velvollisuutensa. Päivätyöläinen panee uskollisesti parastaan, eikä sotamies kieltäydy tottelemasta, kun sota kutsuu hänet puolustamaan isänmaatansa.
48. Korea.
Ihana oli päivä, kun lumoavan kauniista Simonosekin salmesta, Japanin Bosporuksesta, ulkonin Korean ulapalle, jolta kahdessatoista tunnissa saavuin Fusanin satamakaupunkiin Korean niemimaan etelärannikolle. Puolitiessä pistäysivät Tsushima-saaret näkyviin kuin valtaiset delfiinit. Siellä on toukokuun 27. p:n 1905 näyttämö, jolloin amiraali Togo näiden saarten luona tuhosi venäläisen amiraalin Roshestvenskin laivaston. Onealta tuntui mieleni, kun keijuin näiden hiljaisten vesihautojen yli, ja vieläkin olin kuulevinani jymähtelevien laukausten kaiun tärisevän aalloilla. "Tuossa alkoi taistelu", huomautti kapteeni viitaten kädellään, ja suuntamme viisti sitä paikkaa, missä venäläinen lippulaiva upposi aaltoihin. Venäläinen laivasto oli kiertänyt koko Aasian ja saapui nyt Formosan saaren itäpuolitse Korean salmeen. Se toivoi häiritsemättä pääsevänsä Vladivostokiin Japaninmeren venäläiselle rannikolle, ja lähestyi mainittuna päivänä taistelujärjestyksessä Tsushima-saaria. Mutta Korean etelärannikolla väijyi amiraali Togo japanilaisen laivaston kanssa. Kartalla oli hän jakanut koko salmen neliöihin ja piti alituiseen kiertelemässä tähystysretkillä pikku aluksia, jotka olivat langattomassa sähkölennätinyhteydessä lippulaivan kanssa. Ja nyt räiskähti kipinä läpi ilman ja julisti, että venäläinen laivasto oli näkyvissä ja 203. neliöllä. Se oli onnellinen enne, sillä Kiinan mantereella sijaitsevan Port Arthurin linnotuksen kohtalon oli ratkaissut se seikka, että japanilaiset olivat vallanneet varustuksen, jonka nimi oli "Kahdensadankolmen metrin kukkula." Tammikuun 1. p:stä oli Port Arthur heidän käsissään. Tuon tiedonannon perusteella kävi nyt Togo voimakkailla laivoillaan ja kuudellakymmenellä torpeedollaan venäläisen laivaston kimppuun, ja tunnissa oli taistelu jo ratkaistu. Venäläiset menettivät kolmekymmentäneljä laivaa ja kymmenentuhatta miestä, lippulaivakin upposi, mutta pahasti haavottuneen amiraalin pelastivat japanilaiset. Siten olivat japanilaiset herroina merellä ja saivat nyt esteettömästi lähetetyksi joukkoja, ruokavaroja ja sotatarpeita mantereelle, missä taistelut vielä riehuivat Mandshuriassa.