Fusanista vei minut juna pohjoista kohti Korean niemimaan halki. Vain harvakseltaan kiinnittää katsetta havupuumetsikkö: muutoin on maa puutonta. Rinteillä leviää usein pitkinä riveinä epälukuisia pikku kumpuja, korealaisia hautoja. Kaikkialla näkee jälkiä Japanin rauhallisesta vallotuksesta, jolla se otti haltuunsa Korean. Asemilla seisoi japanilaisia palvelusmiehiä, poliiseja, sotamiehiä ja viranomaisia, ja matkatoverini kertoivat minulle, että Koreassa asui 200.000 japanilaista. Kuitenkin pysyvät nämä siirtolaiset aina vain jonkun aikaa vieraalla maalla. Japanilainen talollinen esim. myy puolet tilaansa Japanissa ja lunastaa kauppahinnalla Korean niemimaalta viljelyskelpoisen maa-alan, joka on vähintään kolme tai neljä kertaa isompi hänen koko kotitilaansa ja maanlaadultaan ainakin yhtä tuottoisa. Sitä hoitaa hän muutaman vuoden ajan ja palaa voittoinensa kotia. Japanilaiset kalastajatkin pistäytyvät vuosittain Korean rannikoille, vieden saaliin kotimaahansa. Siten tulvii niemimaalle joka taholta japanilaisia. Armeija on japanilainen, pitkin pohjoisrajaa rakentavat he linnotuksia, hallitus ja virkamiehet ovat japanilaisia, ja piankin on Korea vain kappale nousevan auringon maata.
Sitte kun taakseni jäi vuorijono, joka kulkee kuin selkärankana koko Korean halki pohjoisesta etelään, läheni pääkaupunki Söul, jonka 200000 asukkaasta noin viidennes on japanilaisia. Karujen kallioiden välisessä laaksossa näkee kirjavana sekamelskana harmaita ja valkeita rakennuksia, joiden särmiökatot on laskettu harmailla tiilillä. Japanilaisessa kaupunginosassa tykyttää elämä ihan kuten itse Japanissa. Kirjavat paperilyhdyt riippuvat avoimien myymäläin edustalla iltasin, ja kauppa luistaa rivakkaa vauhtia. Korealaisen osan kujat ovat soukempia ja tyhjempiä, vain leveämmillä pääkaduilla kolisevat raitiovaunut kirjavassa aasialaisessa vilinässä. Isot härät vetävät karavaaneina polttopuita, raskaat vankkurit kuljettavat kaikenlaisia tavaroita, miehet kantavat säletelineellä huomattavan raskaita taakkoja seljässään, ja ohitse vilahtelee valkopukuisia naisia, joiden sileäksi suorittua tukkaa verhoo huntu. Miehiä ja poikia kuljeskelee kantaen lippuja, joissa näkyy punaisia ja valkeita korealaisia kirjaimia; ne ovat ilmotuksia. Soittokunta marssii heidän edellään, ja rummut ja huilut täyttävät kadun hirveällä räikynällä.
Ylpein muistoni Söulista on päivällinen erään japanilaisen kenraalin luona, jolloin minua kestittiin tiikerinlihalla. Se ei maistunut hullummalta, muistutti hiukan tuoretta sianliikkiötä ja oli hyvin valmistettu. Mutta toimeen tulen minä vastedes ilman sitäkin. Tämä näin häpeällisesti suihin pistetty viidakkokissa oli naapuristossa tehnyt vahinkoa ja syönyt vanhan vaimon; kenraalin käskystä olivat santarmit käyneet petoa ahdistamaan ja tuoneetkin sen saaliinaan, nahka kirjaimellisesti seulaksi ammuttuna. Jotta korealaiset eivät nousisi kapinaan japanilaisia vastaan, eivät he saa ollenkaan pitää ampuma-aseita; sen johdosta ovat tiikerit tulleet viime aikoina yhä rohkeammiksi, ja minun Söulissa oleskellessani ilmestyi sellainen peto kerran ihan huolettomasti erääseen puistoon jalottelemaan.
Koreassa on kymmenen miljoonaa asukasta, ja pinta-alaltaan se on enemmän kuin puolet Japania, jonka herruutta sen on nyt tunnustettava. Korean kohtaloihin liittyy mitä läheisimmin ruhtinas Iton nimi. Söulissa käydessäni hän oli siellä vielä kenraalikuvernöörinä; hän on nykyisen japanilaisen Korean maakunnan luoja. Joulukuun 15. p:n iltana 1908 istuin huonosti valaistussa salissa vilkkaassa keskustelussa muutamien japanilaisten ystävien kanssa. Ulkona oli hämärää ja hiljaista kaidalla kadulla, oli pureva pakkanen, ja tähdet kiiluivat. Silloin kuulimme kavioiden kopsetta routaisella maalla. Kaksi ratsastavien airueitten kantamaa soihtua loi punakeltaisen, vipajavan hohteen myymälöihin ja talojen julkipuoliin samalla heijastuen ratsuväenosastoon, joka seurasi airueita. Melkein pimennossa kulkivat takana pienet mustat, kahden hevosen vetämät vaunut, ja kulkueen loppupäänä oli vielä muutamia ratsastajia. Minuutissa oli joukko taas kadonnut ja töminä häipynyt ilmaan. Suljetuissa vaunuissa istui ruhtinas Ito, joka nyt palasi virkamatkalta. Haastelumme oli mykistynyt, japanilaiset ystäväni olivat menneet totisiksi ja tahdottomasti kohonneet seisaalle. Caesar oli lennossa karauttanut ohi!
Seuraavina päivinä tapailin häntä henkilökohtaisesti, ja hän kertoi minulle ihmeellisen elämäntarinansa. Nuoruudessaan oli hän erään daimion palveluksessa, mutta vuonna 1863 päättivät hän ja neljä muuta kaukokatseista japanilaista matkustaa Europaan tutkimaan länsimaista sivistystä. Siihen aikaan rangaistiin maastalähtö kuolemalla, joten ystävysten oli karattava kotoansa. He rupesivat matruuseiksi erääseen englantilaiseen laivaan ja purjehtivat merelle Nagasakista. Englannissa täyttivät he mielensä länsimaisilla aatteilla ja haaveilivat uljaita unelmia Japanin tulevaisuudesta. Silloin tunkeusi äkkiä heidän kuuluviinsa heikkoa kaikua uusista, heidän kotimaassaan puhjenneista levottomuuksista, ja ensimäisessä tavottamassaan laivassa lähtivät he itää kohti. Lämpöisinä päivinä ja lenseinä öinä purjehtivat he Hyväntoivonniemen ympäri, sillä siihen aikaan ei ollut Suetsin kanavaa, ja kannella istuen puhelivat he Japanin tulevaisuudesta ja vaaroista, jotka sitä uhkasivat lännestä käsin. He tahtoivat olla maansa pelastajia, he tahtoivat murtautua erilleen entisyydestä, antaa kansalleen vastustamattomat aseet käsiin. Ja he loivat Japanin europpalaisen kaavan mukaan uudestaan, ja kun Venäjä tunkeusi Keltaisen meren rannikolle, tapahtui ratkaisu: se paiskattiin takaisin Aasiaan, ja Japanin vapaus oli pelastettu.
Tuskin oli vuotta kulunut käynnistäni, kun Ito ratsasti Harbiniin, Mandshuriaan. Hän oli juuri astunut rautatienvaunusta ja seisoi saattueensa kanssa asemasillalla, kun kajahti kolme revolverinlaukausta, ja hän vaipui kuolleena maahan.
Iton elämä oli kuin satua. Hän on vienyt maansa voittoon ja tehnyt sille unohtumattomia palveluksia. Legiooniensa menetyksen taistelukentällä kesti Japani tyynesti, mutta kun saapui viesti, että Nippon oli menettänyt suurimman poikansa, vaipui koko maa mitä syvimpään suruun. Ja kuitenkin olivat japanilaiset ylpeitä hänen kuolemastaankin, sillä hän oli kaatunut paikallaan. Kun hänen maalliset jäännöksensä tuotiin kotimaahan, muistutti saattue voitollisen sotapäällikön riemukulkuetta. Hänen muistokseen rakennetaan temppeli, ja vielä kaukaisessa tulevaisuudessa ylistävät nuoret laulajat harpun säestäminä hänen kunniakasta elämäänsä.
49. Mandshuria.
Korean ja Mandshurian rajana on Jaluk, jonka yli kuljin kiinalaisella kelkalla kylmänä talviyönä, päästäkseni joen pohjoisrannalla sijaitsevaan Antugin kaupunkiin, jossa on 5000 japanilaista ja 40000 kiinalaista asukasta. Vastikään oli ohut jäävuori muodostunut rannasta toiseen, ja se oli ainoana siltana. Kelkan painosta notkui jää aaltomaisesti, mutta ennen kuin se murtui oli jo kulkuneuvoni kiitänyt ylitse kiinalaisen apumiehen työntämänä pitkällä riu'ulla.
Antungista tein erään japanilaisen seurassa hauskan pikku rautatiematkan. Mukdeniin on vain 320 kilometriä; kuitenkin kestää matkaa kaksi kokonaista vuorokautta. Tämä kapearaiteinen rata rakennettiin Japanin ja Venäjän sodan aikana kuljettamaan ruokavaroja ja sotatarpeita japanilaisten rintamaan. Se kulkee mitä kummallisimpina mutkina ylös ja alas vuoria, ja junan kerrotaan harvoin päätyvän määräpaikkaansa seikkailutta. Antungin japanilainen konsuli oli kahdeksalla matkalla kokenut kerrassaan neljä rautatieonnettomuutta, ja juuri kaksi päivää takaperin oli juna vierähtänyt rotkoon, mukanaan muuan kenraali seurueineen. Mutta nyt oli veturinkuljettaja saanut käskyn noudattaa mitä suurinta varovaisuutta, ja häiriöittä suoriuduinkin koko taipaleesta. Junan vaunut ovat tuskin puoleksikaan raitiovaunujen kokoisia, ja kontistuneena kaikissa turkeissaan ja vaipoissaankin saa niissä koko päivänsä hytkyä ja kolahdella. Kaksi pitkulaista metallilaatikkoa, jotka on täytetty hehkuvilla hiilillä, varjelee matkustavaisten jalkoja palelemasta. Eräällä pienellä asemalla viipyy juna kokonaisen tunnin, kuin pitäisi ensin lepuuttaa veturia, ennenkuin se lähtee kapuamaan edessä olevia jyrkkiä vuorenrinteitä. Mutta kun matka sitte taas käy alaspäin, tuntuu junan kulku tekevän pilaa kaikista tasapainolaeista, ja oli melkein käsittämätöntä, ettei se joutunut johonkin kuiluun. Aina kun junankuljettaja jarrutti, oli täräys niin raju, että sai hädin pidättyneeksi poukkoamasta päistikkaa vaunun etuseinään.