Moskovan historian kuuluisin vuosi on 1812. Silloin valtasi Napoleon suuren armeijansa kanssa kaupungin, jonka venäläiset ehdoin tahdoin jättivät sillä kertaa alttiiksi, itse sytyttäen sen palamaan. Kolme neljännestä oli koko Moskovasta tuhkana, kun ranskalaiset viisi viikkoa siellä oleskeltuaan ja 30.000 miestä menetettyään vetäytyivät pois. Tämän verisen ajan muisto elää yhä väestön mielessä.
54. Kotiintulo.
Yhdessätoista tunnissa vie meidät pikajuna suoraa rataa myöten Pietari Suuren pääkaupunkiin Nevan suulle Suomenlahden rannalle. Vastaamme tulee täällä lännen sivistys, joka on pyyhkäissyt tieltään slaavilaisen. Tosin ovat kirkot ja luostarit samaan tapaan rakennettuja kuin Moskovassa, ja katse tapaa samoja tyyppejä ja pukuja kuin sielläkin, mutta silti näkee ja tuntee kaikkialla selvästi olevansa Europassa.
Neva on 70 kilometriä pitkä ja puoli kilometriä leveä, ja se lähtee Laatokasta. Neljä komeata siltaa, jotka aina ovat täynnä jalankulkijoita ja ajopeliä, kaareutuu virran yli, jolla kesäisin kulkee lukuisia pikku höyrylaivoja. Talvisin se on neljä kuukautta paksun jään peitossa. Nevan vettä ei ole hyvä juoda niiden, jotka eivät halua saada koleraa tai muita vaarallisia tauteja, sillä tämän suurkaupungin kaikki likaviemärit tyhjentyvät jokeen.
Pietarissa on puolitoista miljoonaa asukasta, sadasosa koko Venäjän valtakunnan väestöstä. Kaikesta huomaa tämän kaupungin uudeksi, leveistä ja oikoisista kaduista alkaen. Ilmanala on jokseenkin kalsea, kostea ja epäsuotuisa; kahtenasatana päivänä sataa joko vettä tai lunta.
Pietarin katuja astellessaan näkee paljonkin omituista. Tuon tuostakin sivuuttaa keskellä siltaa tai kadunkulmassa pikku kappelin, jossa palaa pyhäinkuvain edessä vahakynttilöitä. Monet ohikulkijat jäävät seisomaan, paljastavat päänsä, polvistuvat, tekevät ristinmerkin, jupisevat rukouksen ja katoavat ihmisvilinään. Erityisen silmäänpistävä on virkapukujen ja ajopelien tavaton runsaus. Univormua ei käytä ainoastaan sotaväki, vaan on kaikilla siviilivirkamiehilläkin, kimnasisteilla, ylioppilailla ja monilla muilla asetuksenmukaiset kiiltonappiset asunsa. Ja Pietarissa ajellaan suunnattoman ahkerasti, ja kilvaten, niin tulista vauhtia kuin hevosen kavioista lähtee.
Jättiläismoinen punainen kivirakennus Nevan varrella on Talvipalatsi, keisarin asunto. Ihan vastapäätä on Yleisesikunnan talo, jonka mittasuhteet ovat kerrassaan ylettömät. Kaunein nähtävyys on kuitenkin Iisakin tuomiokirkko ja sen korkea, kullattu kupu, jota ympäröi neljä pienempää, samaten kultalevyillä katettua kupua. Ristin yläneliö on 101 metriä korkealla maan pinnasta; ensimäisenä pistääkin Pietarissa näkyviin tämä kupukatto, kun lähestytään maata Suomenlahdelta päin ja on sivuutettu Kronstadtin saarilinnotus. Ihmeellisen kauniina kajahtelee iltamessun veisuu suurina juhlapäivinä tässä tuomiokirkossa, ja huikaisevana hohtelee kaikkialla kullan ja hopean välke, kiillotettujen malakiitti- ja lasuripilarien kimmellys. Mutta ulkopuolella, suomalaisesta graniitista hakattujen valtaisten pylväiden suojassa, odottelevat almua köyhät. — Iisakinkirkon rakentaminen on maksanut noin kuusikymmentä miljoonaa markkaa. Nimellisesti on se valmistunut viisikymmentä vuotta takaperin, mutta oikeastaan on se aina keskeneräinen. Joka kerta kun olen vuosien 1885 ja 1901 välillä käynyt Pietarissa, on ainakin yksi julkipuoli ollut muuraustelineiden peitossa. Tämä graniitista ja marmorista pystytetty jättiläisrakennus on suopohjalla; muurit myötäävät senvuoksi, ja niitä on yhtämittaa korjailtava. Sellaisiin töihin on kirkko jo niellyt nelisenkymmentä miljoonaa markkaa lisää.
Milloinkaan eivät venäläiset kulkuset olleet heleämmin ja iloisemmin kajahdelleet korvissani, kuin ajaessani ystävineni illan suussa Suomalaiselle rautatienasemalle. Sen odotussalissa kuulee joka taholla ruotsia puhuttavan, enemmän tai vähemmän suomeksi murtaen. Nyt tuntee ja kuulee selvemmin kuin ennen, että isänmaa ja koti ovat lähellä. Me astumme junaan ja kiidämme yön hetkinä entiseen ruotsalaiseen Viipuriin, joka sijaitsee siinä kohdassa, missä Saimaan kanava yhtyy Suomenlahteen.
Viipurista lähtee rata vaahtoaville Imatran vesiputouksille, joissa Saimaan vedet ryntäävät metsäisten graniittirantojen välitse alas Vuoksea. Mutta heltymättömästi kiidättää meidät juna eteenpäin länttä kohti "Tuhansien järvien maan" halki, punaisten talosien ohitse, metsäisten kunnaiden, niittyjen ja graniittikallioiden poikki, sanalla sanoen keskeltä luontoa, joka kaikin piirtein muistuttaa Ruotsia. Riihimäellä vaihtavat junaa ne matkustajat, joiden määränä on Helsinki. Juna vierii pitkin Suomen pykäleistä rannikkoa eteenpäin ja pysähtyy viimein Turussa Auran rannalla, maan vanhassa pääkaupungissa.
Alhaalla satamassa odottaa meitä höyrylaiva "Bore". On jo tullut hämärä, kun laiva alkaa täristä, kaapelit irrotetaan, "Bore" työntyy perä edellä irti laiturista, kääntyy sitte ja suuntaa nyt kulkunsa länteen päin Suomen saariston läpi. Keskellä yötä sivuutamme väylämme pohjoispuolella sijaitsevan Ahvenanmaan. Kiivas länsimyrsky puhaltaa vastaamme, Ahvenan meri pauhaa raivokkaina vesivuorina ja sokaiseva lumipyry pyyhkielee näiden harjoja. Mutta "Boren" kapteeni on tottunut merimies. Varmoin ja valppain katsein kuljettaa hän laivansa ulompien karien lomitse Ruotsin saaristoon. Kurkkuni kuroutui ja kyyneliä tulvi silmiini, kun tulivat näkyviin ensimäiset paljaat, kuperat graniittikalliot, joita vastaan hyökyaallokko kohahteli.