Keisarin elämä on ollut vaiherikas ja monimurheinen. Hän on kokenut sotaa, kapinaa ja mullistuksia, ja mitä viisaimmalla taitavuudella pitänyt koossa kaikki keskenään vihamieliset ihmisjoukot, jotka yrittivät pirstata hänen valtakuntaansa ja yrittävät vieläkin. Ilman häntä käy Itävalta-Unkarin yksinvaltaa tuskin enää ajatteleminen, ja sentähden ei meidän ajallemme ole ainoakaan ihmishenki tärkeämpi kuin hänen. Hän joutui murhayrityksille alttiiksi, hänen puolisonsa surmattiin ja hänen ainoa poikansa sai väkivaltaisen lopun. Nyt on hän kahdeksankymmenenyhden vuoden vanha ja on kuusikymmentäkolme vuotta kantanut keisarin kruunua; vuodesta 1867 on hän Unkarin kuningas. Hänen hallituskautenaan ovat kauppa, maatalous, teollisuus ja yleinen vauraus suunnattomasti edistyneet hänen maassaan. Mutta merkillisintä on, että hän yhä vielä kulkee pää pystyssä, hoikkana ja ryhdikkäänä, ja ahertaa yhtä uutteraan kuin päivätyöläinen Tonavan laaksossa.
Itävalta-Unkarin pohjoisosassa juoksee Elbe ja Dnjester, eteläosassa useita pienempiä jokia, jotka laskevat Adrian mereen. Mutta muutoin kuuluvat kaikki valtakunnan virrat Tonavaan ja yhtyvät pääjokeensa joka taholta. Europan suurin virta on Volga, ja sillä on oma merensä, Kaspian meri. Tonava on toinen järjestyksessä, ja oma merensä on silläkin, Mustameri. Ja musta on nimeltään sen lähdekin, sillä Tonava saa alkunsa Badenin Schwartzwald-(Mustametsä-)vuoristosta. Lähteeltään suistoonsa asti on se mitaltaan lähes 3000 kilometriä. Se juoksee Baijerin, Itävallan ja Unkarin halki, on Rumanian ja Bulgarian rajana ja koskettaa lopuksi pikku kolkkaa Venäjästä. Sillä on kuusikymmentä isoa sivujokea, joista enemmän kuin puolet ovat laivakululle soveltuvia ja laskukohdasta toiseen enentävät pääjoen vesimäärää. Budapestissä, minkä Tonava halkaisee upeiden siltojen alitse, luulee pikemmin näkevänsä järven kuin virran. Unkarin pääkaupungin Elisabeth-sillalla on 290 metrin kaariväli. Alempana, Valakian rajalla, on virta kilometriä leveä, ja siellä missä Rumanian rautatie Bukarestin ja Mustanmeren välillä leikkaa Tonavan, tulee "Mustanveden" luona eteemme silta, joka on lähes neljä kilometriä pitkä, pisin koko maapallolla!
Verrattain lähellä tätä kohtaa haarautuu Tonava kolmeksi päähaaraksi, muodostaen laskussaan laajan suistomaan. Siellä kasvaa tiheätä kaislikkoa kahta vertaa korkeampana kuin mies, suuret puhvelilaumat käyvät siellä laitumella, sudet ajavat saalistaan ja vesilinnut pesivät miljoonittain. Lelujapa ovat Tonavan rinnalla Pohjolan joet, joista kyllä ylpeilemme.
Budapestista vie meidät juna Unkarin tasangon poikki, vuoristojen kehyksessä leviävän omituisen, kaukaloa muistuttavan maan halki. Se on hyvin saderikas, talvi on kylmä ja kesä kuuma, kuten kaikissa maissa, jotka ovat kaukana merestä. Tomu- ja hiekkamyrskyt eivät ole harvinaisia, ja joillakuilla seuduilla kasautuu lentohiekka harjuiksi. Aikoinaan oli Unkarin alanko rehevänä arona, jolla magyarein paimentolaiskansa kierteli ratsain, käyttäen laitumella nautakarjaansa ja silmän kantamattomiin ulottuvia lammaslaumojaan. Nykyään leviää maanviljelys yhä laajemmalle. Vehnä, ruis, ohra, kaura, maissi, riissi, perunat ja viiniköynnökset menestyvät niin runsaina, että yli oman tarpeen riittää maantuotteita melkoiseen vientiliikkeeseen.
Kylien ja maatalojen ympärillä kasvaa tammia, jalavia, lehmuksia ja pyökkejä; poppelit ja pajut ovat levinneet laajalti, sillä niiden keveitä siemeniä sirottelee tuuli yltympäri. Mutta aavoilla, nevaisilla aroilla ei asukkailla ole mitään muuta polttoainetta kuin kaislaa ja kuivattua lantaa. Karjanhoito on Unkarissa aina ollut hyvin korkealle kehittynyttä. Yhä vieläkin jalostetaan tarkalla kasvatuksella rotulehmiä, sonneja ja puhveleita, kasvatetaan mitä erilaisimpia lampaita, vuohia ja sikoja; siipikarjan- ja mehiläishoito, silkkituotanto ja kalastus ovat jokseenkin hyvällä kannalla. Paimentolaiselle, joka laumoineen vaeltaa tienoolta toiselle, on ratsu välttämätön, ja niinpä on varsin luonnollista, että Unkari on aina ollut rikas hevosista, jotka ovatkin oivallista tatarilaisten ja arabialaisten elukkain sekarotua.
Kun junasta silmäilee maata, missä kaikki tämä runsaus kasvaa ja hyvin ja tasaisesti kostuva maaperä tuottaa suurta vaurautta asukkailleen, näyttää se laakealta ja yksitoikkoiselta. Näkee kyllä karjalaumoja ratsastavine paimenineen, kyliä, maanteitä ja majoja. Mutta jos tahtoo siitä saada selvän käsityksen, on poikettava Budapestin suureen maatalousnäyttelyyn. Se antaa täydellisen kuvan unkarilaisesta maalaiselämästä, laitumista ja karjatanhuista aina kirnuttuun voihin ja valmiiseen juustoon asti, silkkitoukan elämästä koterossaan kallisarvoisiin silkkikankaisiin saakka. Se osottaa talonpoikien oleskelun maatilallaan, yksinkertaisessa kaislamajassaan tai teltissään, eri viljalajit, joita hänen vainioillaan lainehtii, keltaiset hunajamöykyt, joita hän syksyisin korjaa mehiläiskennoistaan, parkittuun nahkaan asti, josta hän valmistaa hihnoja, satuloita ja laukkuja. Siinä on näytteillä unkarilaisen erämiehen aseita, tamineita ja saalista. Ja vasta näyttelyn viimeisestä suojamasta lähdettyänsä ymmärtää, kuinka viisaasti ja rakkaasti kansa johtaa tätä maatansa. Hyvä toimeentulo ja varallisuus onkin senvuoksi asukkaiden palkintona.
Suunnattoman joutuisasti kohisee juna tasangon poikki ja Serbian rajan yli. Belgradissa, Serbian pääkaupungissa, tullivirkamiehet tarkastavat matkatavaramme. He tekevät velvollisuutensa, mutta suosittuja eivät he ole. Serbialaiset eivät yleensä ole kovinkaan miellyttävää väkeä, eikä minulla omasta kohdastani ole mitään luottamusta kansaan, joka viskaa kuninkaansa ja kuningattarensa ulos ikkunasta, milloin pistää päähän.
Tässä jätämme hyvästi Tonavan ja seuraamme Moravan laaksoa ylöspäin. Serbialaiset kylät, joiden matalat, valkeat talot on pyramiidin muotoon katettu tiilillä ja oljilla, on sommiteltu sievästi ja sijoteltu luonnonihaniin kohtiin. Kaikkialla on vehmaita kunnaita, metsäisiä rinteitä, karjalaumoja ja paimenia ja kirjavissa puvuissaan auran kurjessa astelevia maamiehiä. Pieniä kohisevia puroja hyppelehtii reippain ponnahduksin alas Moravaan; tämä itse virtaa Tonavaan. Olemme siis yhä vielä Tonavan virta-alueella, vieläpä sittekin kun olemme jo kulkeneet koko Serbian poikki, kohonneet laakean selänteen yli ja jättäneet taaksemme Sofian, Bulgarian pääkaupungin. Siellä virtaa vielä joki, joka on Tonavan alamainen; Tonava on siten varsin monien kansojen ja valtioiden suonistona. Kansainvaellusten aikoina parveilivat tunkeutujain joukot idästä päin Europaan tavallisesti Tonavan laaksoa myöten, ja tänä päivänäkin on tämä virta läntisen ja itäisen Europan tärkeimpiä yhdyssiteitä.
Kitsaasti kätkee meiltä yö Bulgarian kuningaskunnan, jonka eteläosan halki kuljemme Maritsa-jokea myöten, jättäen sen etelää kohti avautuvan laakson taaksemme vasta Turkin rajan ja Adrianopelin tuolle puolen tultuamme. Nyt olemme Balkanin niemimaan leveimmällä kohdalla, ja öisen kulun yksitoikkoisessa nytkytyksessä ajattelen patjaistuimellani lojuen kuuluisia Balkanin maita, jotka ovat edessä päin etelässä, Albaniaa sotaisine asukkaineen, Aleksanteri Suuren kotia Makedoniaa ja tieteen ja taiteen muinoista kätkyttä Kreikkaa.
Päivän sarastaessa olemme Turkinmaalla, ja aurinko on radallaan ehtinyt jo korkealle, kun höyryhepo puhkuu Konstantinopoliin.