Pitkä kulkue lähtee liikkeelle, ryhmä toisensa jälkeen katoaa puiden lomaan. Molemmin puolin tietä kuultaa maalaistaloja ja kyliä halava-, saksanpähkinä- ja aprikoosipuiden välistä, ja pikku kanavia sorisee hiljalleen riisikenttien välissä, joilla parhaillaan toimitetaan kitkemistä; työntekijät astelevat rivissä ja laulavat tahdikkaasti innostavaa säveltä; laulu keventää työtä, sillä määrätyn loppukerrannon kohdalla nykäistään rikkaruoho irti eikä kukaan tahdo jäädä jälkeen toisesta.
Silta vie Sindin yli, jonka harmaansininen vesi kuohuen ja kohisten virtailee useampina valtaisina haaroina. Nyt kulkee tie ylös jokilaaksoa, sillä me poikkeamme itää kohti, ja pian häipyy taaksemme Kashmirin laaja laaksoaukeama tasaisine mainensa. Nousu on jo huomattava, ja se ilahduttaa mieltä, päivä kun on lämmin. Puut käyvät harvalukuisemmiksi, me ratsastamme yhä isompia taipaleita auringon hehkussa, mutta kaikkialla on viheriää ja vehmasta, lauha ilma uhkuu elämää ja synnyttävää voimaa, ja koko laakson täyttää virran kohu ja sen herättämä kaiku. Jo kahdesti olen matkannut tätä tolaa, mutta kummallakin kerralla oli Sind-laakso lumen verhoama: nyt vallitsee kesä niin rotkoissa kuin kukkuloillakin.
Kanganissa pystytimme telttimme tiuhaan metsikköön. Tällä kertaa sujui leirin rakentaminen ja järjestely kortteleiksensa ja kaduiksensa jokseenkin joutuin. Kylän numberdar hankki meille kaikki mitä tarvitsimme — omiin varastoihimme emme tahtoneet koskea niin kauvan kuin vähänkin saimme paikkakunnallista muonitusta. Niiden neljän kulin sijaan, jotka olivat kantaneet venettä, astui neljä muuta, joiden piti kantaa se edelleen Guntiin asti. — Niin oli meillä jälleenkin yksi päivämatka takanamme; kaikkia virkisti liikkuva, vapaa elämä.
Astuessani ulos viileään aamu-ilmaan oli muu karavaani jo aikoja lähtenyt matkaan, ja leiri näytti autiolta ja hyljätyltä. Uusi päivä alkoi uhkaavana, vuolas sade valeli maata ja ukkonen jyrisi kumeasti vuoristossa. Mutta ilmassa tuoksui aamulta ja kesältä, metsältä ja kostealta ruoholta, ja vankan aamiaisen jälkeen alotti kulkunsa minunkin osastoni, johon Robert ja Manuel kuuluivat.
Pian pistäysi esille aurinko, mutta lämmön mukana saapui suuria kärpäsparvia, jotka kiusasivat juhtiamme ja tekivät ne rauhattomiksi. Tie johti alas virralle ja edelleen pitkin sen oikeanpuoleisen äyrään lehtipuumetsää. Vasemman laaksonrinteen harjalla uhmasivat vielä jotkut lumipilvet kesäaurinkoa, ja metsä olikin siellä paljoa tiheämpi kuin meidän puolellamme. Siellä täällä kohotti havupuu tummaa latvaansa vaaleampien lehtipuiden yli. Gandjevanin kohdalla siirryimme virran yli kolmea notkahtelevaa siltaa myöten. Monasti täytyi karavaanimme pysähtyä, kun joku muuli oli viskannut tiepuoleen kuormansa; mutta tänään kulkivat elukat jo säyseämpinä, ja minä aavistelin huolestuneesti sitä aikaa, jolloin ne koituisivat lakeiksi kuin lammas, niin, mahdottomiksi saada millään kehotushuudoilla käymään eteenpäin.
Leiri oli jo saatu Guntissa kuntoon sinne päästessämme. Ensimäiseksi pidän aina huolta nuorista koirista. Aamun ensimäisenä taivallustuntina ne vinkuvat ja pitävät muulin liikkeitä kovin tukalina, mutta pian nukuttaa ne keinuva käynti. Tuskin on ne päästetty valloilleen pajukoristaan, kun ne jo tarraavat toistensa turkkeihin, ja sitte ne teuhaavat kaiken iltaa telttikujissa, kaluavat ja repivät kaikkea. Kolme penikkaa olin ottanut matkalleni.
Vaikka yöllä oli +11,2 astetta, tuntui se tasankojen helteen jälkeen niin vilustavalta, että siihen täytyi herätä varustautuaksensa turkeilla. Aamulla oli vesi virrassa vain +6,8 astetta. Mitä ylemmäs edettiin laakson pohjukkaa kohti, sitä kauniimmaksi kävi näköala. Milloin ratsastimme kapeiden solarotkojen kautta, milloin äkkijyrkkiä kallionreunoja myöten, milloin yli pelloiksi muokattujen laaksoaukeamien. Mutta sitte vetäysivät kohtisuorat kallioseinämät arveluttavasti lähekkäin, ja paju- ja leppäpensaikoissa levitti tiheä siimes viileyttänsä. Virran putouksien pauhu teki kaikki muut äänet kuulumattomiksi. Sen uoma oli nyt kavennut, jätettyämme taaksemme monet sivujoet, mutta sitä mahtavammalta se vain tuntui hurjassa hillittömyydessään ja vaahtoavien vesipaljouksien vilskeessä; vihreänsinisenä ja valkeana, kuohuvana ja tyrskivänä kiehui ja meurusi vesi tummanvihreiden liuskakivilohkareiden lomissa.
Laakso laajeni jälleen, ja ainoastaan havupuu verhosi sen reunoja. Me leiriydyimme Sonamargiin, jonka dakbungalowista olin joitakuita vuosia takaperin talvisena yönä lähtenyt lyhtyjen ja soihtujen avulla uhittelevalle vaellukselle Sodshi-la-solan laviinikeilojen yli.
Kashmirin kuvernööri oli antanut matkaani "tshaprassin", ja tämän vallanpitäjän sana sai kaikki paikalliset viranomaiset seisomaan päällänsä edessämme. Mutta karavaanimme jäseniä ei ollut helppo saada taipuisiksi. Afghanit Das Ghul ja Khairullah osottausivat rehentelijöiksi, jotka tekivät riitaa toistensa kanssa milloin ikinä tilaisuus sattui. Das Ghul piti ilmeisesti päätehtävänänsä taltuttaa joku kuli personalliseen palvelukseensa, ja Khairullah katsoi itsensä aivan liian ylhäiseksi auttamaan kuormituksessa. Toiset valittivat joka päivä kärsivänsä kiusaa afghanien taholta, ja pian älysin, että tämä "suojelussaattue" tuottaisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Mutta toistenkin joukossa, kashmirien ja pundshilaisten, oli pikku voroja, noin kotitarpeeksi, ja radshputit saivat käskyn pitää silmällä, ettei meidän tavaroistamme mitään "hukkuisi". Kerran joutuivatkin pundshilaiset palvelijani kiinni varkaudesta ja saivat korvata vahingon asianomaisille, jotka olivat Sonamargin asukkaita.
Raskaasti kuormitettu karavaanimme saapui vihdoin louhikkoista rinnettä myöten Sodshi-la-solan suulle, ja siitä oli päästävä kulkemaan läpi. Verkalleen ja varovasti marssii kulkueemme ylös pitkin kovia ja likaisia, mutta samalla sileitä laviinikeiloja, joihin liikenne on kaivanut kapean, mutkittelevan polun. Huokoisessa sohjussa tihkuu ja tippuilee vesi, jopa pulppuilee sieltä täältä pikku purojakin lumiholveista. Kuljettuamme kappaleen hyvää tietä tulee eteemme jyrkkä ulkonema pitkin erästä kallioseinämää, oikeat portaat, poikittaisia pölkkyjä astuimina; otti lujalle saada kuormajuhtia ponnistelemaan tästä ylös. Tuontuostakin luiskahtelikin joku elukoista, ja muuan muuli oli ihan vähällä syöksyä reunalta alas — putoaminen jyrkältä rinteeltä alhaalla syvässä rotkossa kohisevaan Sindiin olisi tuottanut täydellisen tuhon: tapaturman kohtaamasta ei olisi voitu löytää jälkeäkään; korkealta paikaltamme näytti virta rihmalta. Sitte kun muutamia maissisäkkejä oli vierähtänyt syvyyteen, talutti kutakin elukkaa kaksi miestä eteenpäin.