Kertomukseni varrella tulee minulle vielä riittävästi aihetta esittää lukijalle nämä miehet. Paitsi jo mainittua Sonam Tseringiä, joka oli palvellut Deasyn ja Rawlingin väessä, mainitsen tässä ensinnäkin vain vanhan Guffarun, pitkäpartaisen harmaantuneen ukon, joka oli 33 vuotta takaperin saattanut Forsythin lähetystöä Kashgarista Jakub Jakub Bekiin. Hän oli nähnyt suuren Bedauletin ("Onnellisen") kaikessa hänen loistossansa ja voimassansa ja kertoili paljon Forsythin kuuluisalla matkalla saamiansa kokemuksia. Minua ensinnäkin arvelutti ottaa mukaan tuota kahdenseitsemättä ikäistä vanhusta, mutta hän pyyteli hartaasti päästä matkaan, selitti olevansa Muhamed Isan ystävä ja niin köyhä, ettei voisi muutoin saada elatustaan. Hän oli kuitenkin siksi varovainen, että otti tamineihinsa käärinliinan, saadakseen siistin hautauksen, siltä varalta että hänet taipaleelta tuoni korjaisi. Jotta tässä tapauksessa kaikki kävisi oikein ja hänen mahdollisesti vielä nostamatta oleva palkkansa jäännös tulisi varmasti maksetuksi hänen perheelleen, otti hän vielä kumppanikseen poikansa Kurbanin. Mutta Guffaru jakseli varsin oivallisesti koko palvelusaikansa.
Toinen, jota muistelen suurella myötätunnolla ja ystävyydellä, oli nimeltään Suffur ali. Minä tunsin hänet Kashgarista vuodelta 1890, jolloin hän oli Younghusbandin väessä, ja hän tiesi minun kerran piirtäneen kuvansa viimemainitun teltissä. Hän oli siinä määrin ja aivan tahtomattaan koomillinen, että toinen pyrki jo pakahtumaan nauruun, kun hän vain avasi suunsa ja hän oli tässä enemmän tai vähemmän koeteltujen asialaisten parvessa vanhin tuttavani. Hän oli ottanut osaa Wellbyn matkaan ja kertoili meille mitä kamalimpia kuvauksia niistä kärsimyksistä, joihin tuo buurisodassa kaatunut kapteeni oli karavaaninsa keralla joutunut Pohjois-Tibetissä, kun kaikki muonavarat oli käytetty ja kaikki juhdat lopetettu. Vuotta myöhemmin hän oli mukana venematkoillani Mansarovarin pyhällä järvellä, ollen minulle siellä yhtä suureksi hyödyksi kuin huviksikin. Shukkur Ali oli ripeä kelpo mies, teki työnsä käskemättä, ei koskaan kinastellut kenenkään kanssa ja oli aina aulis kaikkiin palveluksiin. Herkeämättä pysyi hän loistavan hilpeällä tuulella, pahimmassa myrskyssäkin keskellä järveä, ja vain kahdesti näin hänen itkevän kuin lapsi: Muhamed Isan haudalla ja viimeisen kerran lausuessamme toisillemme jäähyväiset.
Nämä kolme olivat muhamettilaisia, kuten jo nimetkin ilmaisevat. Kaikkiaan oli karavaanissa kahdeksan Islamin poikaa; johtaja Muhamed Isa oli yhdeksäs. Muut seitsemäntoista olivat lamalaisia. Lisäksi oli hinduja kaksi, Manuel katolilainen sekä Robert ja minä protestantteja. Vanhin seurueessani oli kahdenseitsemättä ikäinen Guffaru, nuorin kahdenkolmatta vanha Adul. Vain yksi oli ulkolainen, gurkha Rub Das Nepalin rajalta; hän oli hiljainen ja uskollinen, miesten parhaita. Mitäpä sillä väliä, ettei hänellä ollut nenää; tuimassa ottelussa Lhasassa oli hänen vastustajansa puraissut häneltä tämän sekä tärkeän että koristavan elimen!
Sonnustuksestamme voin puhua lyhyeen; sehän on aina sama. Miehille otettiin suurin joukoin mukaan riissiä, jauhoja, talkania eli paahdettuja jauhoja, joita syödään veteen hämmennettyinä, ja tiiliteetä, minulle itselleni useampia satoja säilykelaatikoita, teetä, sokeria, tupakkaa ja sen sellaista, kaikki kauppias Mohanlalilta, jonka lasku nousi 1700 rupiihin. Uudet kuormasatulat, ohjakset, karvapeitteet, hevosenkengät, lapiot, piilukirveet ja sorkkaraudat, palkeet, padat, vaskikattilat ja miehistön koko keittokalusto ja muut tamineet maksoivat tuhannen rupiin vaiheille. Srinagarissa olimme ostaneet niin kehnoja kuormasatuloita, että meidän täytyi valmistuttaa uusia, ja Muhamed Isa haali sen vuoksi kokoon parikymmentä satulaseppää, jotka päiväkausia ompelivat puutarhan katveessa. Kuitenkin valmistui kaikki oikeaan aikaan, ja kaikki oli lajiansa parasta.
Kapteeni Patterson vakuutti, ettei Lehistä ollut vielä lähtenyt paremmin varustettua karavaania. Srinagarissa vaivalla hankitut tarpeet sitä vastoin olivat joko suhteettoman kalliit tahi kelpaamattomat, ainoastaan muulit olivat hyvät.
Eräänä päivänä vei kapteeni Patterson minut vierailulle rikkaan kauppiaan Hadshi Naser Shahin luo. Isossa ensimäisen huonekerroksen salissa, jonka valtainen ikkuna suopi näköalan Induksen laaksoon, istuu vanhus pehmeillä patjoilla seinän vierellä, ja hänen ympärillään pojat ja lastenlapset. Kaikkialla näkyy kirstullisia hopeaa ja kultahietaa, turkooseja ja koralleja, kankaita ja tavaroita, joita myydään Tibetiin. On jotakin vaikuttavan patriarkallista Hadshi Nasev Shahin mahtavassa kauppahuoneessa, kun sitä yksinomaan johtaa hän itse suuren perheensä kanssa. Tähän kuuluu satakunta jäsentä, ja Lhasan, Shigadsen, Gartokin, Jarkandin ja Srinagarin haaraosastoja johtavat kaikkia hänen poikansa tahi jo pojanpoikansa. Kolmesataa vuotta takaperin muutti perhe Kashmirista Ladakiin.
Heidän varallisuutensa varsinaisena lähteenä on niin sanottu Loptihak-lähetys, joka on heillä yksinoikeutena. Noin 200 vuotta vanhan sopimuksen mukaan lähettivät Ladakin kuninkaat joka kolmantena vuonna dalai-laman luokse erikoisen lähetystön viemään lahjoja, jotka olivat tunnuksena ainakin henkisestä Tibetin herruuteen alistumisesta. Mutia sille kun Gula Singin sotapäällikkö Sorava Sing 1841 vallotti Ladakin ja yhdisti isomman osan tätä maata Kashmiriin, sitoutui Kashmirin maharadsha täyttämään Loptshak-lähetyksen määräykset ja uskoi sen aina jonkun Ladakin ylhäisimpiin sukuihin kuuluvan haltuun. Noin viisikymmentä vuotta on tämä luottamustoimi ollut Naser Shahin suvulla, koituen suureksi tulolähteeksi etenkin sen kautta, että lähetykselle on asetettava ilmaiseksi käytettäväksi useampia satoja kuormajuhtia Lehistä Lhasaan asti. Lhasastakin lähetetään vuosittain senlaatuinen kauppa-asioitsija Lehiin, ja hänellä on kuljetukseen nähden sama etu.
Hadshin erään pojan, Gulam Razulin, piti syyskuulla lähteä Gartokiin, missä hän on mahtavin mies. Minä kysyin häneltä leikilläni, enkö voisi päästä mukaan, mutta Hadshi Naser Shah vastasi, että hän menettäisi yksinoikeuden, jos veisi europalaisia salaa Tibetiin. Gulam Razul tarjosi kuitenkin palveluksiansa siltä varalta, että sattuisin Gartokin lähistölle, ja jälkeenpäin sain kokea, ettei hän ladellut tyhjiä kohteliaisuuksia. Hän näyttelee tässä kertomuksessa vielä erinomaisen tärkeätä osaa. Intiaan palattuani oli minulla puolestani tilaisuutta kääntää ylempien viranomaisten huomiota siihen, että hänellä oli suuri merkitys Englannin kauppasuhteille Tibetissä, ja minä suositin lämpimästi häntä soveliaana ehdokkaana suuresti haluttuun khan bahadurin arvoon, jonka hän eversti Dunlop Smithin suosiollisella puoltolauseella saikin.
Nytkin hän antoi minulle paljon apua; tärkeintä ehkä oli se, että hän vaihtoi minulle melkoisen summan intialaista paperirahaa metallikolikoiksi, joista pari säkkiä tibetiläisiä "tengoja" neljä kuukautta myöhemmin oli varsin hyvään tarpeeseen.
Ylängöllä kapteeni Pattersonin bungalowin takana on hautuumaalla viiden europalaisen hauta; meidän huomiotamme kiinnittävät siellä erityisesti nimet Stoliczka ja Dalgleish. Stoliczkan haudalla kohoaa suuremmoinen graniittipatsas; hautakirjoitus lausuu hänen syntyneen kesäkuussa 1838 ja kuolleen kesäkuussa 1874 Murgoossa Karakorum-solan seudussa. Intian hallitus pystytti patsaan vuonna 1876 kunnioituksen ja kiitollisuuden osotukseksi niistä palveluksista, joita Stoliczka oli tehnyt Forsythin lähetystöretkellä. Dalgleishin hautapatsas on yksinkertaisempi, mutta sekin koristettu valurautaisella muistokirjotuksella. Hän oli syntynyt 1853 ja murhattiin 1888 Karakorum-solassa. Molemmat päättivät maallisen retkensä samalla seudulla korkealla muun maan yläpuolella, ja molemmat uinuvat viimeistä untansa samojen poppelien ja halavain siimeksessä. Nyt kultasi ilta-aurinko vuoriston harjanteita, kellanpunainen valo kirkasti hautoja ja poppelien runkoja, lauha tuuli humisi hiljaa puiden latvoissa ja muistutteli kaihoisin kuiskein kaiken katoavaisuutta; ja hetkistä myöhemmin, kun lamput oli sytytetty hallitusrakennuksessa, paukahtelivat samppanjakorkit läksiäispäivällisillä, jotka kapteeni Patterson antoi toiselle sellaiselle toivioretkeläiselle, joka ei vielä ollut päättänyt yksinäisiä vaeltelujansa Aasian avarassa erämaassa.