Iltamyöhällä valaisivat loimuavat nuotiot Muhamed Isan leirissä seutua, ja meluava soitanto kajahteli vilkkaampana kuin konsanaan. Karavaanimiehet jättivät kekkereillä jäähyväiset "sivistykselle" ja olivat kutsuneet kylän arvohenkilöt ja tanssijattaret teenjuontiin ja laulajaisiin. Iloistapa olikin remu; ohraolut "tshang", Ladakin kansallisjuoma, sai vieraat ja isännät parhaalle päälle, ja vielä uneen vaipuessani kuulen naisten laulua, huilun säveliä ja säkkipillin piipatusta, kaiun kerratessa niitä vuorenseinämistä.
Elokuun 21. p:nä läksimme jälleen liikkeelle; lähtiessämme oli koko Tankse ja vielä lisäksi naapurikylistä keräytyneet alku-asukkaat ystävällisesti viimeistä kertaa huutelemassa meille "dshole'a" ja "onnea matkalle".
Nyt aloin piirustaa ensimäistä karttalehteä, pannen siten alulle työn, joka sitte enemmän kuin kaksi vuotta piti tarkkaavaisuuttani tähdättynä jokaiseen taipaleeni kilometriin ja kaikkeen mitä tolaltani oli havaittavissa. Samalla alkoi kivinäytteiden keruu; kerrostuma n:o 1 oli tiiviisti laskeutunutta kristalliliusketta, laaksonpohjan yhä pysyessä isojen ja pienien graniittilohkareiden kattamana.
Pysytellen Muglib-puron oikealla puolen saavuimme sen ylärinteen hyville laidunmaille, missä lihomassa olleet 130 juhtaamme kiireimmiten tarkastettiin. Sonam Tsering sai tehdä tiliä isännöimisestään, jota hän olikin hyvin hoitanut, ja muulimme olivat nyt viiden vapaapäivänsä johdosta lihavia ja pulskeita. Leirimme oli nyt ensi kertaa täydellisenä koolla ja näytti neljine telttineen ja lukuisine eri leiritulien ääreen kertyneine miesryhmineen varsin komealta. En ollut milloinkaan saanut olojani järjestymään niin mukaviksi enkä omistanut niin suurta ja hyvin varustettua karavaania.
Muglibin pikku kylän tuolla puolen käy tiemme kuudesti puron yli; se on aivan kapea, ja sen vesimäärä tuntuu nyt aina pysyvän samana, sillä se juoksee pienestä järvestä, jonka itärannalla olin pitänyt leiriäni joululuussa 1891. Liputettu kiviröykkiö ja mani-keko osottavat sen hydrografisessa suhteessa tärkeän kohdan, joka on vedenjakajana Panggong-tson ja Intian valtameren välillä; se on 4327 metriä merenpinnasta. Sieltä laskeutuu laakso verkalleen merelle päin, ja me ratsastamme kourussa, jota myöten se aikoinaan juoksi Shedshokiin ja Indukseen. Nyt on Panggong-tso erillään Induksesta ja sen johdosta muuttunut suolaiseksi, sinisenvihreäksi ulapaksi.
Matka suuntautuu yhä pohjoiseen ja koilliseen. Olemme alueella, jolta ei mitään vesiä virtaile merelle päin; olimme jo kulkeneet kolmen huomattavan kynnyksen yli, nimittäin Sodshi-la'n, Tshang-la'n ja parhaillaan pikku Panggong-solan, mutta vielä oli kaksi jättiläismoista solaa edessämme, ennen kuin lopullisesti saapuisimme ylämaan avaralle tasangolle. Ensimäisen takana täytyisi meidän jälleen laskeutua Induksen virta-alueelle, mutta toisen takana odotteli joeton aavikko, kunnes aikanaan saapuisimme niihin seutuihin, joista Brahmaputran ylemmät laaksot noruvat vetensä valtamereen.
Neljäs luku.
Tibetiläisen ylämaan reunalle.
Pobrangin kylässä vieraili teltissäni viimeinen europalainen, mitä kahteen vuoteen näin: englantilainen urheilumetsästäjä Lucas Tooth, joka oli varsin tyytyväinen vuoristossa saamaansa antilopisaaliiseen. Siellä myös sain viimeisen postin maailmalta, ja hoidin kirjeenvaihtoni, postinkuljettaja kun jo seuraavana aamuna palasi Lehiin.
Ostimme eläväksi muonavarastoksi kolmekymmentä lammasta, sillä enempää emme luulleet tarvitsevamme, koska metsästyksenkin piti jotakin tuottaa ja jotkut mieheni olivat kelpo pyyntimiehiä.