Muhamed Isan ehdotuksesta korotettiin Sonam Tseringin palkka kahdeksikymmeneksi rupiiksi ja hänestä tehtiin muulien karavaanibashi. Vanha Guffaru oli hevoskaravaanin johtaja, ja Tsering, kuten aivan yksinkertaisesti nimitimme Muhamed Isan nuorempaa veljeä, sai valvoaksensa pikku karavaanin, joka kuljetti päivätamineitani sekä Robertin ja minun teltit ja keittiöt. Molemmat tshaprassit, Razul ja Ishe, saivat nyt eron palveluksestaan; viimeiseksi saivat jäädä vuokratut hevoset ja niiden kymmenen kuljettajaa.
Joka ilta oli tapanani neuvotella Muhamed Isan kanssa; tavallisesti oli myös saapuvilla Robert, ensimäinen palvelijani, joka johti karavaanin taloutta ja piti kirjaa menoistamme. Me päätimme nyt luovuttaa veneen muutamien vuokraamiemme jakhärkien laahattavaksi ja palauttaa takaisin viimeiset kulikantajamme. Sitte laadimme laskelman muonavaroistamme. Maissin ja ohran piti riittää 68 päiväksi; kolmeakymmentä miestämme varten ostettuja jauhoja oli hyvin 80 päiväksi; riissivarasto ei voisi loppua ennen neljää tai viittä kuukautta. Mutta laskipa ja suunnittelipa miten tahansa, koko Tibetin halki samoaminen on aina arvaamaton seikkailu. Voi olla varma siitä, että menettää juhtiansa joukoittain; voipipa käydä niinkin pahoin, että kuormat käyvät eloon jääneille elukoille liian raskaiksi, jolloin osa tavaroita on heitettävä tiepuoleen. Mutta sattuu sitäkin, että muonavarat tuhoutuvat nopeammin kuin elukat; silloin on näiden tyytyminen suuriin supistuksiin rehussaan ja lopulta saaminen ravintonsa vain maan antimista.
Pääasiana oli minulle nyt, että saisin karavaanin ylläpidetyksi siihen asti, kunnes Bogtsang-tsangpon pohjoispuolella tapaisimme ensimäiset paimentolaiset; jos onnellisesti pääsisimme sinne saakka, niin kylläpähän jo joku keino keksittäisiin. Jo nyt tein tilapäisen sotasuunnitelman, etupäässä päättäen pysytellä riippumattomana ajasta ja välimatkoista, pitäen vain laidun- ja vesipaikkoja silmämääränä, päivämatkan pituuden määrää silloin noiden väittämättömien apuneuvojen esiintyminen, ja jo yksituntinenkin taivallus riittää kokonaiseksi päiväksi, kunhan se vain viepi välttävälle laitumelle. Missä taasen maa on ihan karua, siellä voi edetä mielin määrin.
Elokuun 24. p:nä läksimme Pobrangista ratsastamaan ylös laaksoa. Lunkariin leiriytyessämme alkoi aamupuoleen asti kestävä lumisade pihistä yhdeksään nuotiotuleemme. Jäätynyt lumi narskui aamulla jalkojen alla, koko maisema oli peittynyt talvipukuunsa, ja paksuja pilviä leijui kaikilla harjanteilla. Ostettuamme minulle maidon tuottajiksi kymmenen vuohta, läksi valtava kulkue mustan jättiläiskäärmeen kaltaisena kiemurtelemaan ylös solatietä. Tukevimmin marssivat raskaimmin sälytetyt juhtamme, seitsemän vuokraamaamme jakia; nuo isot mustat otukset eivät tuntuneet piittaavan solan korkeasta asemasta eivätkä taakkansa painosta, vaan pysyivät päivän pitkän muiden tasalla. Pian sitävastoin tuupertui se hevonen, joka oli luettelossa n:o 52:na; se oli Sanskarista ja maksoi 90 rupiita. Edellisenä päivänä se ei ollut enää syönyt; nyt se ponnisteli turhaan, sieraimista tippui verta, maha oli turvonnut, turpa kylmä. Yksinäisenä ja hyljättynä näkyi se vielä jälkeenpäin solan korkeimmalta laelta mustana pisteenä lumihangessa. Sola oli vienyt veronsa.
Tämä sola, Marsimik-la, oli leiripaikkaamme näyttänyt helpolta ja vaarattomalta, mutta väleen osottausi sen kiipeäminen hankalaksi yritykseksi. Ensimältä täytyi hevosten pysähtyä joka viides minuutti hengähtämään, sitte jo aina puolentoista minuutin kuluttua, lopulta ne jaksoivat tunata vain minuutin kerrallaan, huohottaaksensa toisen minuutin. Lunta oli nyt lähes jalkaa paksulta; väliin poltteleva aurinko loi sen pinnasta silmiä vihlovan kiillon.
Edessämme näyttää karavaani juuttuneen ihan paikoilleen, niin vitkalleen edistyy kulku tässä kovin ohenneessa ilmassa. Kuitenkin liikkuu se eteenpäin, sen kuulee ajajien alinomaisesta hoilotuksesta. Jotkut ladakit laulavat yksiäänisesti ja soinnukkaasti, keventääkseen omaa ja juhtain työtä. He ovat hilpeitä ja tyytyväisiä kuin talkoomatkalla. Tuon tuostakin mörähtää Muhamed Isan ääni kuin jyrisevä ukkonen, kajahutellen kehotushuutoja "tshavas" ja "tshabardar". Näemme hänen seisovan korkealla ylhäällä viimeisessä mutkassa solan suussa jakelemassa käskyjänsä karavaanin nyt muodostaman puolikehän keskuksessa. Hänen tottunut haukansilmänsä näkee jok'ainoan hevosen; kun joku kuorma uhkaa luisua alas, huutaa hän lähimmän miehen sitä tukemaan; kun syntyy tukkeutuma tai aukko, jonkin elukan poiketessa polulta, äkkää hän sen oitis. Kädet taskuissa ja piippu suussa astelee hän levollisena perässä päin jalkaisin Marsimik-lan yli.
Nyt saapuu ensimäinen muuli-osasto solan kynnykselle. Huikea riemuhuuto kajahtaa vuorilla; se kuuluu heleänä ja puhtaana, mutta sanomattoman ohuena ja ihan kaiuttomana näin keveässä ilmassa. Jokaiselta uudelta osastolta pääsee solaan saapuessaan sama riemuhuuto. Keventynein mielin näen viimeisen hevosen katoovan solan valkean harjareunan taakse.
Laskeutumisen tekee ilkeän tukalaksi louhikkoinen niin sanoakseni liejussa uiskenteleva pohja, jossa on vaihteluna vesikuoppia, lukemattomia noruvia puroja ja tasaisin paikoin petollisia hetteitä. Jyrkkenevää rinnettä myöten pääsemme paatereiseen, hedelmättömään laaksoon, kohiseva virta pohjanansa, ja seuraavana päivänä kohosi edessämme näkyviin mahtava musta jono, joka on Tshang-shenmo-laakson pohjoispuolella. Polkumme johti tähän komeiden lumihuippujen ja terävien kärkien ympäröimään laaksoon, ja me leiriydyimme sen halki juoksevan Kograng-sanspo-joen vasemman rannan kapealle kasvullisuusvyöhykkeelle. Itään päin on sieltä viiden päivän matka Lanek-la-solalle, joka kuuluu koko Tibetin poikki kulkevan Karakorum vuoriston mahtavaan selänteeseen. Jotkut englantilaiset matkustajat olivat kulkeneet sen solan yli. Minulta oli se oikotie suljettu; olin luvannut lordi Mintolle, etten toimisi Englannin hallituksen toivomuksia vastaan, vaikka kukapa minua nyt olisi estää voinut.
Elokuun 28. p:nä läksimme tuosta rauhallisesta ja hauskasta paikasta, yhä edemmäksi etääntyäksemme ihmis-asumuksista ja -teistä. Pitkään aikaan emme joutuisi niin matalalle merenpinnasta, kuin tässä pohjukassa.
Päivä oli helottavan lämmin; matka kulki pitkin virran kallioista äyrästä. Maanvieremän muodostama railo on lapioin ja kuokin muokattava kuntoon erään pikku solan laella ja samassa on edessämme kaalamo, josta meidän on mentävä toiselle rannalle. Vesi kyllä vaahtosi hevosien lautasille, niitä pitkänä rivinä ylitse vietäessä, mutta syvyys ei ollut millään kohdalla yli 70 cm ja kaikki pääsivät onnellisesti rantaan. Jakeille oli kylpy ilmeisesti mieluisa; ne kahlasivat niin verkalleen kuin suinkin ja veneeni lipui oman elementtinsä yli sitä hipaisemattakaan. Vaikeinta oli saada lampaat ja vuohet mukaan. Koko lauma ajettiin alas veden partaalle, siellä napattiin muutamia sarvista kiinni ja heitettiin virtaan, vaikka ne rynnistivät hurjasti vastaan. Mutta toiset havaitsivat aseman ylen ankeaksi, pyörsivät pois ja pelastausivat hurjalla paolla lähimmälle penkereelle. Toistamiseen ajettiin koko parvi rantaan, miehet muodostivat ketjun ja tuuppivat ne veteen; kun ensimäiset nyt päättivät kahlata, niin seurasivat niitä muutkin, urheasti taistellen veden voimaa vastaan.