Heti pikku Mankogh-la-solasta päästyä tekee laakso jyrkän mutkan ja jouduimme harjanteiden ja sivuhaarojen yli uudestaan alas jokirantaan. Leiripaikallamme oli jokseenkin hyvä laidun; paikan nimi oli Gogra. Sieltä pääsee kahtakin laaksoa myöten Karakorum-jonon pääselänteelle: Tshang-lung-bormaa ja Tshang-lung-dshogmaa eli "keskimäistä ja alempaa pohjoislaaksoa" pitkin. Kumpainenkin laakso tietenkin veisi meidät pahanlaiseen solaan; me valitsimme jälkimäisen. Jollakinhan tavoin kyllä pääsisimme ylitse, ja vaarallisimmissa paikoissa voisivat miehet pahimpaan hätään kanniskella arvokkaimpia kapistuksia.
Paljoa ylemmä emme seuraavan päivän ponnistuksilla oikeastaan tulleet, mutta matka kulki niin monia jyrkänteitä ylös ja alas, että päivämatka oli yhtä rasittava kuin useittenkin solien samoaminen. Virta oli nyt melkoisesti kutistunut, koska jo olimme jättäneet taaksemme useita sen sivujokia. Kuitenkin oli kahlaaminen työläämpää kuin edellisellä kerralla, sillä koko vesimäärä käytti yhtä ainoata uomaa ja virtasi vuolaammin. Paimenilla oli melkein mahdottomana työnä saada lampaat aamukylmään vesiryöppyyn.
Tshutan seuduilla, missä jälleen olemme laakson pohjalla, on rikkipitoisia lämpimiä lähteitä. Eräs niistä on muodostanut kolmen metrin korkuisen pyramiidin, joka näöltään muistuttaa kärpässientä; keskellä sen hattua tiukkuu vesi pisaroina sivulle, keräten hatun röytääseen stalaktiittikiehkuran. Lähteensilmästä heruva vesi oli 51 astetta lämmintä. Toinen lähde, jonka suihku syöksyi virtaan suoraan, oli vain 42 astetta lämmin. Useissa kohti rannassa ja uomassakin porisee vesi kuin kiehuen.
Jylhän seudun ylitse pääsemme vihdoin Tshang-lung-dshogma-laaksoon hyväiseen lumisateeseen. Välttämätöntä oli pitää päivän lepo, sillä meitä odotti se korkea sola, joka on vedenjakajana Induksen ja ylätasangon välillä. Auringon vuoroin paistaessa, vuoroin lumen tuprutessa kävimme Robert ja minä penkomaan arkkujani; talvitamineet ja turkit otettiin esille, telttisänky pantiin syrjään; vuoteeni tehtäisiin tästälähtein maahan, alustanansa vahapeite ja karvamatto, tällä tavoin kun pysyy paljoa lämpimämpänä.
Elokuun viimeisenä päivänä jatkettiin matkaa yhä korkeammalle vuoristoon. Maisema oli liituvalkeana lumesta, mutta jo keskipäivällä oli maa jälleen paljaana. Minä ratsastin nyt pienellä, valkealla, virkeällä ladakilaisponilla, joka asteli varmasti — meistä sukeutui väleen mitä parhaat ystävykset. Erääseen mutkaan kasattu pikku kiviröykkiö osottaa ihmisiä käyneen siinä paikassa, mutta siitä käynnistä on ehkä jo vuosikymmeniä kulunut. Kaikki on hedelmätöntä; villejä jakeja kuitenkin näkyy siellä äskettäin oleskelleen.
Poikkeamme päälaaksosta pieneen sivulaaksoon. Pikku puro, jota seuraamme ylöspäin sen lähteelle, pääselänteelle asti, on viimeinen lähde Induksen virrastosta, mutta se on kuitenkin Induksen kautta viestin viejänä näiltä yläviltä tienoilta merelle. Eräässä pikku notkelmassa tapasimme runsaasti dshapkak-kasveja, kovia kuin puu, mutta olimme jo siksi kaukana, ettei tätäkään laihaa laidunta käynyt halveksiminen. Sinne pystyttämämme leiri ristittiin n:o 1:ksi, sillä me olimme jo maantieteellisten nimien ulkopuolella.
Syyskuun 1. päivä otti lujalle. Läksimme aikaisin liikkeelle, ja astuessani satulaan näin koko ahtaan laaksonkourun edessäni sulloutuneeksi täyteen karavaanin eri osastoja. Jonkunlaisella jännityksellä jätimme leirin n:o 1, sillä nyt lähenimme todenperään villejä seutuja ja joutuisimme kulkemaan ensiluokkaisen solan yli, jota yksikään miehistäni ei tuntenut ja josta ne tiesivät ainoastaan, että sen nimi oli Dshang-lung-dshogma; se sijaitsee hiukan itään siitä solasta, jonka näkee isolla englantilaisella Koillis-Ladakin kartalla mainittuna, ja minun tietääkseni ei sitä vielä ole yksikään matkustaja käyttänyt.
Rinteet molemmin puolin ovat pelkkää kuohkeata, erinomaisen hienoa kosteata multaa, jonka pinnassa risteilee jalan syvyisiä vakoja. Muutamien ulkonemien reunoissa kulkevat nuo vaot samantapaisesti kuin jäätikkökielekkeen pyöröuurrot. Se on maanvieremäkamaraa; rinteet joutuvat luisumaan ja lipuvat omalla painollaan, ne kun ovat läpeensä kosteat ja kun muraa ei ole mitkään juuret sitomassa; ne ovat liikkeessä, ja maiseman tylpästi pyöristyneet piirteet ovat tämän ilmiön tuloksia.
Erämaan äänettömyys vallitsee näissä ihmisjalan astumattomissa seuduissa; silloin tällöin vain kuuluu karavaanimiesten varotus- ja kehotushuutoja. Laakso käy ihan kapeaksi; sen sorakamarasta tiukkuu vettä, joka hädin kykenee muodostamaan puron. Mutta tuohon soraankin, joka ei edes sammalta kasva, juhdat vajoavat kuin liejuun. Työläs päivätyö päättyy 5780 m korkeudessa 1 asteen lämmössä vietettyyn yöhön, ja aamulla alamme verkalleen laskeutua solan pohjoisrinnettä alas pikku kourua myöten. Seuraavalla leiripaikallamme ei ollut rahtuakaan laidunta eikä nuotion aineksia. Siitä läksimme puron parrasta pitkin kulkemaan korkeiden vuorien onkalossa; maisema oli kuollutta, ei ruohonkortta näkynyt, ei edes eksyneestä antiloopista jälkeä; kaikki elimellinen elämä näytti karkotetulta.
Sää oli aito tibetiläinen. Raekuuro toisensa jälkeen kylmäsi meitä, mutta aurinko silti aina pysyttelihe jossakin päin näköpiirissämme. Toisina päivinä taasen saimme tuntikausia hapuilla sokaisevassa lumipyryssä. Vasta leirissä n:o 6, syyskuun 5. p:nä, saimme jälleen käytettäväksemme laidunta, joskin niukkaa, ja polttoaineita. Syysk. 7. p:nä palautettiin kuusi viheliäisiksi kulunutta vuokrattua hevosluuskaa, kuormiensa tyhjennyttyä, kahden viejän keralla takaisin; muuleista kuoli leiripaikkaan yksi, samaten sitte päivämatkan varrella muuan iso Jarkenthevonen.