Virralta poikettuamme maisema kävi enemmän avoimeksi, vuorten keskessä solui aukeita laaksoja pohjoisille suunnille. Veden puute alkoi tehdä haittaa. Olimme saapuneet Luoteis-Tibetin Aktsai-tshinin omistajattomalle alueelle: sitä ei väittäne omistavansa Kashmirin maharadsha, ei dalai-lama, eikä se Kiinan-Turkestaniakaan liene. Kartoilla ei ole mitään rajoja mainittu ja kivipyykkejä hakee turhaan. Villiaasit, jakit ja nopsajalkaiset antiloopit eivät moisista rajakivistä piittaa. Täältä käsin saatoin siis tunkeutua itää kohti, loukkaamatta Englannin hallituksen toivomuksia.
Itää kohti käänsimmekin pian kulkumme, käyttäen saavuttamaamme tasaista ylätasankoa maantienämme. Vasemmalla näyttäytyi nyt Aktsai-tshinin järvi, jonka Crosby on v. 1903 sivuuttanut, sen helakansininen pinta poikkesi räikeästi muulloin vallitsevista sameista väreistä. Itään päin oli maa näköpiirin rajaan asti avoin; useampia päiviä saimme jatkaa tätä vaivatonta taivallusta, ja odotin tässä aukeassa pitkittäislaaksossa tapaavani Wellbyn, Deasyn ja Rawlingin matkoilta tunnetut Lake Lightenin, Dsheshil-kölin ja Pul-tson (tso = järvi). Kamara oli kauttaaltaan ketohiirien kaivelemaa; nuo dshapkak-kasvien ja ruohojen juurista elävät kiusalliset nakertelijat kompastuttelivat hevosia tuon tuostakin.
Viides luku.
Lake Lightenilla.
Mielihyvän tuntein jätimme aivan lähelle Aktsai-tshinin rantaa pystyttämämme leirin n:o 9 (4929 m), sillä niin kauvas kuin silmä kantoi, pysyi maa yhä aivan tasaisena; sen nousu järven rannasta oli niin vähäpätöinen, ettei sitä voinut ollenkaan havaita ilman punnituskojeita. Leiriin jäi jälleen yksi menehtynyt hevonen.
Kauvan ratsastimme muinaista järven pohjaa, kovettunutta saviliejua pitkin. Sitte muuttui maaperä hienosoraiseksi ja kovaksi, kuin viertotiejyrällä puserretuksi. Ainoastaan virrattomassa ontelossa voi syntyä valtaisien vuorten väliin tuollaisia tasaisia ketoja. Rapautuminen, rajusateet, juokseva vesi, tuulten tuiverrus työskentelevät yhdessä maiseman tasottelemiseksi; kaikki ylänteet ja harjut siten alenevat, kaikki syvänteet täyttää lieju, hieta ja mura. Antiloopeja ja kulaaneja näyttäysi arkoina parvina.
Heinää alkoi esiintyä runsaammin; se rehotti parhaiten hietaisessa maaperässä — pikku tukkoina, jotka olivat vain keskeltä vihreät ja mehukkaat, reunoilta taasen yökylmäin kellastuttamat ja kovettamat. Länsituuli kohahteli heinikossa mieltä viihdytellen. Kuka olisi osannut aavistaa ruohoaroa täällä pohjois-Tibetin ylätasangolla! Paikotellen oli kamara valkeana suolasta, toisin paikoin alkoi ohut karkean kvartsihiekan kerros muodostella nietoksia.
Me aloimme päivä päivältä menettää jonkun hevosistamme, etenkin sitte kun kylmä itätuuli räntäsateineen kävi koko oloamme kohmetuttamaan. Kolmen harjanteen yli kavuttuamme saimme vihdoin Wellbyn karttaa seuranneina näkyviimme Lake Lightenin laajan järven. Kuuden päivän samoaminen oli saattanut meidät 5273 m korkealla olevalle solakynnykselle, jonka alla ulappa kohtasi katseemme. Juhdat olivat jo niin uupuneita, että meidän täytyi kaikin mokomin etsiä hyvää laidunta ja levähyttää elukoita muutama päivä. Leiri n:o 15 pystytettiin rannalle.
Tärkeä muutos tapahtui nyt retkessäni kiellettyyn maahan. Tuskin olimme asettuneet leiriin, kun viimeiset kahdeksan pestattua tankselaista nöyrästi rukoilivat saada palata kotiin, vaikka olivatkin sopineet saattavansa minua Dsheshil-kölille asti. Heidän hevosiansa oli enää 19 jäljellä, niistä vain kahdeksan kunnossa; he pelkäsivät pitemmälle samoamalla tekevänsä palaamisensa mahdottomaksi. Muonavaroja heillä oli kymmeneksi päiväksi; siinä ajassa he luottivat pääsevänsä järven eteläpuolisen vuorijonon yli Arport-tson ohitse Lanek-la-solalle.
"No, valmistautukaahan siis", myönnyin minä, ja jatkoin Muhamed Isaan kääntyen: "Manuel ja molemmat radshputit eivät voi kestää ilmanalaa; lienee parasta, että hekin saavat lähteä talven tieltä."