Maaperä on tiilinpunainen, laidun joka paikassa hyvä, etelässä kumartavat matalat kunnaat kaareutuvia selkiään, pohjoisessa päin meistä kohoaa Kven-lunin mahtava vuorijono useine jykevine, ikuisen lumen peittämine huippuineen, itäkaakossa, suoraan vastassamme sukeltaa pilvistä esiin se valtava, kupumainen, samoin ikuisen lumen verhoama vuoristo, jonka Rawling on ristinyt "Deasyn ryhmäksi", jo Dheshil-köliltä olemme nähneet tämän vuorijättiläisen, joka nyt useiden päivien ajan oli oppaanamme.
Pul-tson rannalle, erään pienen kalkkikivisaaren läheisyyteen, karavaanimme asettui leiriin. Tundup Sonam, sen "ylihovijahtimestari", pyysi päästä metsästämään ja sai neljä patruunaa. Muutaman tunnin perästä hän palasi takaisin kolme patruunaa mukanaan ja näytti meille jak-härän häntää todisteeksi siitä, että oli kaatanut mahtavan sonnin, jonka oli tavannut yksin ja kaikessa rauhassa käyvän laitumella eteläisten kunnaiden takana. Nyt oli karavaanilla tuoretta lihaa noin kymmeneksi päiväksi, ja "kun se on syöty, niin ampuu Tundup meille jälleen jak-härän", vakuutti Muhamed Isa, joka aina oli ylen tyytyväinen, kun hänen valitsemansa väki toimitti asiansa kunnollisesti. Päivälliseksi sain jak-härän luista ytimen, joka oli oikein herkullinen atria.
Seitsemäs luku.
Suuria tappioita.
Tuskin olimme leiriytyneet Pul-tson länsirannalle, kun Muhamed Isa pyysi yhtä levähdyspäivää. Laidun oli hyvä, polttoainetta runsaasti saatavana ja eläinten oli saatava huoahtaa. Suostuin hänen pyyntöönsä sitä mieluisemmin, kun se sopi hyvin yhteen oman suunnitelmani — uuden järvimatkan — kanssa. Seuraavana aamuna aivan varhain tahdoin Robertin ja Rehim Alin kera matkata vinoon tämän järven yli erään ulospistävän vuoren suuntaan, jonka asema oli Pohj. 56° It.; sieltä ajattelin purjehtia jälleen etelärannalle ja olla yötä erään vuoren juurella, jonka asema oli Et 62° It. Seuraavana aamuna aijoin saavuttaa järven koillisen poukaman, missä karavaanin piti odotella meitä sielläpäin kellanvihreänä siintävällä laidunmaalla. Tarvitsin siis järvellä kaksi päivää matkan tekemiseen, jonka karavaani suoritti yhdessä päivässä. Mutta nyt oli meidän otettava mukaan ruokavaroja sekä lämpimiä pito- ja vuodevaatteita ynnä polttoainetta, jottemme enää olisi niin avuttomina kuin viime kerralla. Vettä ei ollut tarvis ottaa; järven vesi kelpasi juotavaksi, vaikka siinä olikin lievä sivumaku.
Miellyttävänä ja idyllimäisenä järvi illalla välkytti aivan kirkasta pintaansa ikuisen lumen peittämäin vuorten hämärässä unelmoivassa ja hiljaisessa helmassa. Suuria, savuavia lantarovioita palaa lepatteli hilpeästi telttojen välillä, miehet varustelivat illallistaan tahi paikkailivat innokkaasti tarinoiden satuloitaan; yltympäriinsä vallitsi illan tyyni rauha, ja kuu liukui hopeanhohtavana ja kylmänä ruusunpunaisten pilvien lomitse.
Silloin kuulen kaukaa idästä kohisevan hälyn, joka kasvaa nopeasti voimassa, tulee lähemmäksi, muuttuu ukkosen tapaiseksi jylinäksi, ja tuossa tuokiossa pieksää mitä hirvittävin myrsky meidän rantaamme. Huudan miehiä sitelemään telttani oviaukkoa kiinni, kuulen Robertin päästävän intiaani-ulvonnan, kun hänen kevyt asumuksensa näyttää uhkaavan hajota rääsyiksi. Mutta tusinan verta miehiä kiinnittää sen jälleen pystyyn. Sitten lujitetaan minun telttani hiekkavalleilla ja arkuilla; olen teljetty hiiliastiani kanssa sen sisään, mutta olen varannut itselleni pienen tähystysreijän sen aukossa. Kuutamo välkkyy heleästi rantaa vasten ryntäävien hyökyaaltojen tyrskyssä; ihana näytelmä, villi, tavaton, melkeinpä teatterimaisen komea.
Ensi luokan hirmumyrsky se oli, joka noin riihattomasti iski niskaamme. Kuului kuminaa, kuin pikajunain jyristessä umpinaisten asemahallien halki, läiskinää, ulvontaa ja kohinaa, ja säännöllisessä tahdissa löi tyrsky jyminällä rantaa vastaan. Äsken vielä niin ystävällisesti roihuavat nuotiomme sammuvat, kekäleet lentelevät ympäriinsä kuin raketit; Muhamed Isan teltan kuulen lepattavan kuin irtipäässyt purje; sitte ei enää kuule inhimillisiä ääntä, ainoastaan myrskyn mylvinä ja ranta-aaltojen jylinä häiritsevät aavikon rauhaa. Kun vain yritänkään katsella ulos tähystysreijästäni, olen miltei tukehtua valtavasta paineesta. Ainoastaan jakeja sellainen ilma miellyttää, ne röhkivät ja mylvivät mielihyvästä, kun niiden pitkät, mustat kylkiäiskarvat liehuvat tuulessa.
Syyskuun 28. päivä valkeni kumminkin kirkkaana, myrsky oli jouduttanut matkaansa länteen päin, ja vain mainingin alakuloinen loiskina rannalla muistutti sen riehunnasta. Ennen kuin olimme päässeet puoliväliin ensimäistä luotauslinjaamme, oli järvi jälleen peilityyni; sitä vain omituisesti koristivat vähäiset, myrskyn synnyttämät vaahtotäplät. Vesi ei ollut selkeää, oltuaan niin rajun myllerryksen alaisena. Emme tarvinneet juuri tuntia kauvempaa saavuttaaksemme kallion nokan, saatuamme sinne mennessä suurimmaksi syvyydeksi lähes 17 metriä. Pohjoispäähän olimme jättäneet jälellemme melko suuren lahdelman, jonka ympäri karavaanin tuli kulkea.
Levättyämme lyhyen hetken soudimme edelleen kaakkoon päin ja saimme heikosta pohjoisvihurista hyvää apua purjeeseemme. Tällä kertaa pääsimme rantaan ilman sen suurempia seikkailuja jo ennen auringonlaskua. Menimme maihin kiluinemme kaluinemme, Rehim Ali kokosi kasan kuivaa lantaa, Robert järjesti leiripaikan kuntoon, ja itse risteilin vielä sinne tänne iltavihurissa, kunnes hämärä tuli ja viileä pimeys laskeutui Robinson Crusoe-elämämme yli. Istuuduimme nuotion ympärille, pakinoimme ja keitimme itsellemme illallista. Paistetut lampaan-aivot ja munuaiset maistuivat luonnon helmassa oivallisesti. Lännessä päin voimme nähdä karavaanin tulet leirissä n:o 23. Iltamyöhällä nousi uudelleen tuima iltatuuli, ja vajaan kahden metrin päässä meistä loiskivat aallot rantaa vasten. Me kääriydyimme turkkeihimme ja tirkistelimme tuleen — ei konsanaan ole pää niin täynnä suunnitelmia ja toiveita, kuin katseen seuratessa lepattelevia, sinisiä liekkejä ja loimosta syntyviä tulikuvia!