"Ovatko ne mukiinmenevässä kunnossa?"
"Ei, sahib, eivät kaikki; neljä minun hevosistani ja kuusi Sonamin ovat henkihieverissään, samaten muuleista viisi."
"Saamme siis lähipäivinä odottaa yhä lisää tappioita?"
"Kyllä, sen pahempi! Mutta pelastaaksemme minkä pelastaa voi, annamme nykyään vain vankimmille eläimille maissia ja ohria; kuolevata tekevät saavat itse pitää huolta itsestänsä niinkuin taitavat, kunnes loppunsa tulee. Ne ovat joka tapauksessa mennyttä kalua!"
"Se on raakalaistapa; anna niille ainakin vähän. Ehkäpä niistä jotkut vielä ovat pelastettavissa."
"Meidän täytyy säästellä muonaa, sahib."
Karavaaninjohtajan menettelytapa oli viisas, mutta julma.
Kello seitsemältä alkoi taas myrsky — se oli jo kolmas ilta, jolloin meillä oli ankara itätuuli, Tibetissä muuten mitä harvinaisin tuulensuunta. Se tuli kuin lyömällä ja teki rauhastamme pikaisen lopun, lopetti hauskat tarinat, häiritsi kaikkea hommaa, sammutti nuotiomme, riepoitti hiekkaa ja polypilviä telttaani ja ajoi väsyneet eläinparat ruokansa äärestä. Myrskyn aikana ne nim. eivät syö ruokaa laitumelta. Ne asettuvat häntä tuuleen päin, pitävät kaikki neljä jalkaansa niin yhdessä kuin suinkin ja riiputtavat päätä. Siinä asennossa ne vartovat, kunnes jälleen tyyntyy. Nyt ne saivat vartoa koko yön ja uneksivat varmaankin, puoli nukuksissa ja pää raskaana, kovien miesten sydämettömyydestä ja rauhallisista, päivänpaisteisista rantaäyräistä Tanksen ja Lehin luona.
Illalla tarkastelin niitä Muhamed Isan kanssa. Kuu helotti kirkkaana, mutta sen kylmän sinertävä valo teki läpitunkevan tuulen entistäkin hyisemmäksi. Hämärien kummitusten tavoin seisoivat eläimet yössä, niin liikkumattomina, että niiden olisi voinut luulla jo muuttuneen jääpatsaiksi. Ei pakkanen, vaan tuuli se tappaa meiltä eläimemme, niin sanovat kaikki mieheni; tuuli tunkee kaikella väellään ja voimallaan vuoristoomme. Mutta pahimmaksi kaikista koitunee kuitenkin ilman oheneminen ja laitumien laihuus.
Tuuli vinkui valittaen nurkissa, kun vihdoin nukahdin, ja sama ääni tunki korvaani, kun paksuun talviturkkiin kääriytynyt Tsering aamulla kantoi hiiliastian telttaani. Synkeä aamu! Teltassa peittyivät kaikki esineet paksun pöly- ja lentohiekkakerroksen alle, ja minä olin aivan turta vilusta, ennen kuin vielä olin päässyt vaatteisiini. Muulit ja hevoset olivat painuneet etemmäksi itään päin, mutta minä lähdin liikkeelle vasta kello 9:ltä raivoisan myrskyn käsiin! Aivan leirin edustalla virui viimeksi koipensa ojentanut hevonen, kylmänä ja kovana kuin jää. Tsering kertoi olleensa vajaan kivenheittämän päässä raadosta, kun jo sudet olivat hiipineet luo panemaan sen parempiin suihin.