Maaperä on hyvä, hiekkaa, pölyä ja hienoa soraa; myöhemmin se käy voimakkaasti tiilenkarvaiseksi. Ei voi nähdä pitkälle, sillä ilma on usvainen ja taivas pilvessä, mutta niin kauvas kuin silmä kantaa, näemme vain matalia vuoria, pienistä sivulaaksoloista pohjoisessa päin tulee pari umpeen jäätynyttä puroa. Hitaasti nousemme eräälle rotkon kynnykselle (5,209 metriä korkealle), jonne tultuamme näemme idässä olevan maan aivan yhtä lakeana ja kulullemme suotuisana kuin tähänkin asti. Tässä satutan Rawlingin tietä; hänen karttansa vastaa pienimmissäkin yksityiskohdissaan todellisia oloja.
On vallan toista ratsastaa korkenevalla maalla suoraan myrskyä vastaan, kuin vuorta alaspäin mennen saada myrsky selkäänsä. Me aurasimme itsellemme tien eteenpäin halki tuulen, joka tunkee yksin turkkienkin läpi, ja olemme jo kymmenen minuutin perästä aivan jäykistyneet. Enpä enää tahdo voida käyttää käsiäni kartoitustyöhön; tavantakaa työnnän ne turkinhihoihin, kumarrun eteenpäin niin paljon kuin voin ja annan hevosen yksinänsä löytää tien. Ennen iltaa kuoli meiltä vielä kaksi hevosta; kolmas vietiin leirin läheisyyteen; se näytti paksulta ja lihavalta, mutta kykeni vain horjahtelemaan eteenpäin.
Kun ratsastin sisään leiriin, olin saanut enemmän kuin kyllältäni tästä kamalasta päivästä. Ladakilaisten muonalinnassa paloi oivallinen nuotio, jonka ääressä me Tseringiä odotellen vietimme hetken pakinoiden. Leirilinnamme kutistui päivä päivältä huolettavassa määrässä kokoon, mutta juhdat kuolivat niin nopeasti toisensa jälkeen, että taakat siitä huolimatta olivat niille liian raskaat. Muhamed Isa luuli kuitenkin, että muulimme sentään vielä kestäisivät Dangra-dshum-tso'hon asti, ja ettei taakkoja tarvitsisi lainkaan jättää jälkeen. Pahimmassa tapauksessa voisimme uhrata veneen ja pari telttaa. Tyhjät muona-arkut käytettiin heti polttoaineeksi. Ei ollut enää epäilemistäkään — meidän täytyi saavuttaa tuo kaukainen järvi mitä surkeimmassa avuttomuuden tilassa. Jollemme sitten saaneet apua, emme voineet päästä enää mihinkään! Silloin oli tibetiläisten helppo pitää meitä kiinni. Olimme senvuoksi äärimäisesti kiihottuneita, ja tämä tila jännittyi päivä päivältä.
"Jos eläimet kuolevat yhtä nopeaan kuin nyt, emme pääse edes ensimäisten paimentolaisten luo!"
"Sahib, vankimmat niistä elävät vielä."
"Niin, sepä se on aina sinun lohdutuksesi; mutta muutaman päivän perästä jotkut niistäkin ojentavat koipensa."
"Tuuli ne tappaa; olisipa meillä edes jokunen päivä tyventä'"
"Sitä ei tänä vuodenaikana käy toivominenkaan. Tätä myrskyä on nyt kestänyt seitsemänkolmatta tuntia. Mutta sitte tulevat talven lounatmyrskyt!"
Lokakuun 1. päivänä kirjotin päiväkirjaani: "Mitähän saammekaan kokea tänä uutena kuukautena! Kello 8 aamulla myrsky yhä vielä kävi, ja tämänpäiväinen ratsastus oli vielä pahempi kuin eilinen."
Aukeita lakeuksia. Vain pari kumpua, muodostuneet punaisesta hiekkakivestä, sekä vihreän liuskeen louhikkoja, muuten ei mitään kovaa kivilajia. Kaakon valtias, "Deasyn ryhmä", tulee yhä lähemmä. Jäätyneessä verilätäkössä makaa hevosemme n:o 27 kylmänä ja paljaana, sitte kun siitä oli heinien vuoksi otettu sen kantamus. Yöllä karkasi kolme hevosta, ja Muhamed Isa ynnä kolme ladakilaista lähti niitä etsimään. Kaksi he löysivätkin, kolmatta etsi Rabsang edelleen. Tyhmät elukat, kun niin tarpeettomasti väsyttävät itseään! Selittämätön rauhattomuus näytti karkottavan ne tiehensä siltä paikalta, missä niillä taakat kirvotettiin. Eläinparat varmaankin luulivat itse löytävänsä parempata ruohoa, kuin mitä me kovasydämisyydessämme voimme niille tarjota.