Lähestymme nyt aivan pientä suolatonta järveä, jonka partailla niin hyvin Wellby kuin Deasykin jo olivat levähtäneet. Neljäs osa sen pinnasta oli jäätynyt, ja länsirannalle oli myrsky kasannut jalan korkuisen vallin särkynyttä jäätä. Kimalteleva jäätynyt puro tuli Deasyn ryhmästä alas järveen. Järven vesi oli jäähtynyt aina jäätymäpisteen alapuolelle; ollapa vain muutama tunti aivan tyventä, niin jäätyisi koko järvi. Rannalta löysi Sonam Tsering kolme vanhaa telttatankoa, joissa vielä oli rautaiset renkaat jäljellä. Hän ei voinut muistaa Rawlingin niitä jättäneen; todennäköisesti ne olivat muistoja Wellbyn täällä-olosta.
Tundup Sonam oli ampunut antiloopin, ja päivälliseksi sain lemuavan vartaassa paistetun "shishlikin". Tsering ymmärsi hyvin toimensa; hän oli ollut kokkina Beachilla ja Lennartilla, jotka 1890 tapasin Kashgarissa, ja oli taitavampi kuin "musta mies", joksi Muhamed Isa halveksien oli Manuelia nimittänyt.
Saman-uskolaiset ladakilaisistani tunnustivat minulle salaisuudessa rukoilevansa joka ilta jumaliltaan meille matka-onnea. He toivoivat yhtä hartaasti kuin minä itse, että saavuttaisimme Shigatsen ja Tashi-lunpon pyhän luostarin, jossa tashi-lama hallitsee. Siellä sitte he saisivat kunnianimen, niinkuin muhamettilaiset Mekkassa käytyään "hadshin" nimen. Kernaasti he tahtoivat maksaa Pietarin-penninkinsä, 7 rupiita rasvan ostamista varten alttarilamppuihin, jopa uhrata hänen pyhyydelleen tashi-lamalle lahjaksi kokonaisen kuukausipalkankin. Heidän päämääränään siis oli saada pyhiinvaellusmatkansa onnellisesti loppuun; minun päämääräni tutkia mahdollisimman monia valkeita paikkoja Tibetin kartalla. Sen täytyy meille onnistua! Oi Jumala, suo meille onnea!
Ettei meillä ollut yhtään ainoata miestä suojelusjoukkoa sitä ei kenkään tullut ajatelleeksi. Kuitenkin me joka päivä lähenimme asuttuja seutuja ja tunkeuduimme maahan, joka äskettäin (1904) oli ollut sodassa mahtavan eteläisen naapurinsa kanssa. Tibetiläiset olivat aina vihamielisiä europalaisia kohtaan; mutta Gurun ja Tunan verilöylyjen jälkeen täytyi heidän kaiken todennäköisyyden mukaan olla sitä vielä paljoa suuremmassa määrässä. Minulla ei ollut passia eikä lupakirjaa tunkeutua "kiellettyyn maahan"! Mitenkähän meidän kävisikään? Jännitykseni eneni yhä. Otettaisiinkohan meidät vastaan vihollisina, ja tulisimmekohan lopulta vielä ikävöimään takaisin Dsheshil-kölin rannalle susien luo!
Lokakuun 2. p. Yöllä 20,2 asteen pakkanen — eikä Rabsangista kuulu mitään! Onkohan hänelle tapahtunut jotain? Shukkur Ali lähetetään karavaanin jälille, mukanaan lihaa, teetä ja leipää. Leirissä lopetetaan muuli, joka ei enää jaksa nousta pystyyn, Kun tuuli välistä vaimenee, tulee ihmeellisen hiljaista. Maisema pysyy yksitoikkoisena, loppumattomana, hitaasti ylenevänä tasankona. Pohjassa ja etelässä jatkuvat molemmat lumiharjaiset vuoristot. Kaikkialla kasvaa ruohoa ja dshapkakia.
Tunnin toisensa jälkeen me ratsastamme itäkoillista kohti, maiseman pysyessä muuttumattomasti samana. Minä ikävöin sitä hetkeä, jolloin voimme kääntyä kaakkoon päin, mutta siihen on vielä pitkältä, sillä ensin on minun kierrettävä koko Rawlingin tutkima alue. Juhtiemme kohtalo käy silloin vielä raskaammaksi, sillä meidän on kuljettava monien solien halki. Vuorijonot ulottuvat idästä länteen päin; tätä nykyä matkaamme niistä vielä vain kahden välillä, mutta myöhemmin on meidän noustava niiden kaikkien ylitse! Suuresti jännittyneenä tarkastelen joka päivä juhtiani ja panen toivoni vankimpiin niistä, valiojoukkoon, jonka pitää kestää loppuun saakka. Miten suurta ahdistusta tunnenkaan, kun niistä taas joku heittää henkensä!
Veripunaisena nousee tänään täysikuu itäisten vuorten yli. Se valjistui nopeasti yhä korkeammalle kohotessaan, ja lumivuoret hohtivat valkeina kuin höyrylaivan valkoisin savu. Ilta tuli tuuleton ja leirissä n:o 28 voitiin teltat helposti lämmittää. Pakkanen yhä koveni — 22,2 asteeseen: eikä Rabsangia vielä kuulunut! Olisivatkohan sudet hänet repineet? —
Mutta seuraavana aamuna hän kuitenkin palasi Shukkur Alin seuraamana, kumminkin ilman hevosta, jota oli lähtenyt etsimään. Hän oli seurannut sen kierteleviä kaartelevia jälkiä ja oli sitten ennenmainitun pienen järven rantahiekasta voinut lukea miltei draamallisesti vaikuttavan kuvauksen niillä kohdin tapahtuneesta murhenäytelmästä. Jäljet osottivat hevosen laukanneen kuin mieletön molemmilta puolilta susilauman ahdistamana. Pedot olivat ajaneet uhrinsa kapealle mutasärkälle, joka päättyi terävään kärkeen. Hevosesta oli nähtävänä vain yksi jälki, joka hävisi niemen kärjestä verkalleen laskeutuvaan järvenpohjaan. Mutta sudet olivat jättäneet kahdet jäljet, ne olivat palanneet! Ne olivat toivoneet saavansa hevosen käsiinsä särkän kärjeltä, josta se ei enää päässyt mihinkään juoksemaan, mutta siinä laskussaan ne olivat erehtyneet. Rabsangin mielestä niiden takaisin johtavat jäljet olivat näyttäneet aivan hölmistyneiltä! Avuton hevosparka, takanaan verenhimoisten susien vaahtoiset kidat, oli epätoivossaan mieluummin tahtonut itsensä hukuttaa kuin joutua niiden kynsiin. Ei verenpisartakaan ollut nähtävissä. Jos hevonen olisi yrittänyt uida järven poikki, niin täytyi sen olla kuollut suonenvetokohtaukseen; jos se taas olisi kääntynyt takaisin rannalle, olisi se joutunut siellä odottelevien susien saaliiksi. Se oli oikea sankari, ja minä kaipasin sitä nyt kaksin verroin; se oli karavaanin parhaita eläimiä, syntyperältään sanskarilainen, ja kauvan kantanut raskaimpia hopearupioilla täytettyjä arkkuja. Kuva sen uljaasta hypystä järven tuntemattomiin syvyyksiin ja sen mielipuolisesta tuskasta kummitteli vielä kauvan mielessäni, kun iltasin makasin valveillani, ja tulin silloin ajatelleeksi sitä ratsua, jolla roomalainen Marcus Curtius teki kuolinhyppynsä pohjattomaan kuiluun. —
Me jatkamme matkaamme itäkoillista kohti, maan laadun muuttumatta vähintäkään; matkaaja tuntee halua verrata itseään kiekolla pyörivään häkki-oravaan: vaikka kuinka kulkisi eteenpäin, ei samasta ympäristöstä pääse minnekään; maisema on alati samanlainen, pohjassa ja etelässä yhäti samat huiput, ainoastaan niiden näkökulma verkalleen siirtyy. Tätä suurta, lakeata pitkällistä laaksoa Deasy nimitti "Antilooppi-aukeaksi". Sen lounaisessa osassa on Rawling kulkenut kahteen suuntaan, ja niiden molempien välitse käy minun tieni laakson sangen leveän, mutta nyt aivan kuivuneen lasku-uoman länsirantaa pitkin. Itäkoillisessa aavistamme löytyvän sen suolajärven, jonka etelärantaa myöten Wellby kulki, mutta sitä ei vielä näy. Kellastunutta ruohoa on taasen tiemme molemmin puolin, ja erään pienen ihanavetisen lähteen-uoman partaalle me pystytämme leirimme. Heti kun taakat on juhdilta kirvotettu ja ne päästetty vapauteen, voi arvata, että kolmasosa niistä käy ruohoa syömään, toinen kolmasosa lepää pää riipuksissa matkan vaivoista ja viimeinen kolmannes heti paiskautuu pitkäkseen maahan. Ensimäiset ovat karavaanin paraat ja vankimmat eläimet, viimeiset enimmän menehtyneet. Viimemainittujen joukossa oli myös hevonen n:o 10, joka seuraavana aamuna oli lopetettava; kuolleitten luettelossa sen numero oli 25!
Muhamed Isa ei nyt aamuisin pura leiriä ennen puoli yhdeksää; sillä hän on huomannut eläinten syövän paremmalla ruokahalulla ensimäisinä aamuhetkinä auringonnousun jälkeen. Leveä, kova virran-uoma on meille oivallisena tienä, oikeana viertotienä, joka sangen pienellä kaltevuudella laskeutuu alaspäin. Viime päivinä ovat aneroidi-ilmapuntarin viisarit pysyneet melkein liikahtamatta samojen numerojen kohdalla. Pohjoisessa on yhä vastassamme Kven-lun, milloin mustina vuoriröykkiöinä, milloin lumiharjaisina laakeina huippuina.