Kello 1 pidän aina Robertin ja Rehim Alin kera pienen lepoajan lukeakseni ilmatieteellisten koneitteni ilmotuksia. Robert pitää niistä kirjaa mitä suurimmalla huolella. Itse piirrän näköaloja ja teen peilauksia, hevostemme käydessä heinikolla ruohoa syömässä. Mutta ruokaa ei silloin anneta, sillä me syömme vain kahdesti päivässä, kello 8 aamulla ja 6 illalla. Sittenkin on tuo lyhyt päivällisrupeama meille tervetullut. Sitä ennen olemme tuiki vilustuneita; alhaalla maassa voi paremmin pitää itseänsä lämpimänä kuin satulassa, jossa on alttiina kaikille taivaan tuulille.
Lokakuun 6. päivän aamulla olemme hädin tuskin ennättäneet lähteä leiripaikaltamme, kun sitä saapuu susilauma tarkastamaan, joka taas vainuaa hevosen lihaa; mutta tällä kertaa ovat hukat erehtyneet. Ne seuraavat meitä uskollisesti kuin korpit ja vetävät mahdollisesti lisäjoukkojakin peräänsä. On annettu ankarat määräykset, että yövartija on vastuullinen eläimistä ja saa rangaistuksen, jos sudet tekevät meille vahinkoa. Samaten seuraa meitä yhä nuo kuusi korppia. Ne istuvat maahan, kun me rupeamme leiriin, lähtevät taas yht'aikaa meidän kanssamme ja vainoavat meitä käheällä kirkunallaan päivät umpeen.
24,8 pakkas-astetta lokakuun 7. päivän vastaisena yönä! Se lie ollutkin syynä, että näin niin kamalaa unta: kokonainen sotajoukko mustia tibetiläisiä ryntäsi vastaamme ja karkotti meidät takaisin pohjoiseen. Vesimalja ja mustepullo ovat jääkimpaleita.
Nyt olemme jättäneet Rawlingin tien kauvas taaksemme, ja nyt on Wellbyn ja Malcolmin käyttämä tie ainoa reitti, mitä tässä seudussa on konsanaan kuljettu. Me seuraamme edelleen samaa laaksoa kuin edellinen retkikunta.
Paksussa harmaassa talvipuvussaan käy Muhamed Isa, piippunysä suupielessään, edellä ja ohjaa karavaania juuri töyräitten lomitse ylöspäin, kun heidät saavutamme. Tulemme töyräitten huipulle. Edessämme näemme valkean reunan ja sen alla sinivihreän viirun, joka yhä suurenee. Muutaman minuutin kuluttua on ikävöimämme suolajärvi suoraan jalkaimme alla, missä kalliotöyräät jyrkkinä laskeutuvat alas järven etelärantaan. Nyt virittävät ladakilaiset sulavin, pehmein äänin erään kauneimmista matkalauluistaan; he ovat iloissaan päästyään tämän järven rannalle, josta heille olen pitkät päivät puhellut, ja he ajattelevat kuten minäkin, että olemme saavuttaneet uuden levähdyspaikan pitkällä matkallamme Dangra-dshum-tsohon. Luoteessa käsin avautuu komea maisema lumihuippuisine ja jäätikköisine tunturineen. Järven läntisellä pitennyksellä on lakeus suolasta liidunvalkeana, ja autiolla rannalla tanssivat valkeat haikarat.
Itäkoilliseen päin tämä pitkittäinen laakso on yhtä avoin kuin tähänkin asti; sitä myöten on Wellby kulkenut. Nyt siis voimme me, milloin tahdomme, poiketa kaakkoon päin, enää satuttamatta Rawlingin reittiin. Siellä odottaa meitä uusi maa, tuo suuri, Wellbyn, Doverin, Dutreuil de Rhinsin reittien rajoittama kolmikulma. Olihan ollut kiihkeimpiä toiveitani kulkea ainakin yhteen suuntaan sen suuren valkoisen alan poikki, jolle ei suurella englantilaisella Tibetin-kartalla anneta muuta nimeä kuin "Unexplored"! (Tutkimatonta.)
Kahdeksas luku.
Tuntemattomassa maassa.
Keskellä yötä minut herätti seitsemän muulia, jotka seisoivat aivan telttani vieressä ja polkivat sen kiinnitysnuoria. Minä menin ulos ajamaan niitä tiehensä, mutta nähdessäni miten surkeasti ne palelivat ja miten ne pakkautuivat aivan kiinni toisiinsa lämmitelläkseen siten, annoin niiden olla aloillaan. Yksi niistä virui aamulla muodottomasti pöhöttynein vatsoin kuolleena telttani vieressä.
Lepopäivän aattoiltana täyttää mielen sama tunne kuin koulupojan, jolla on lauvantai-ilta käsissä eikä huomenissa surua kouluunmenosta. Lokakuun 9. päivän tahdoimme viettää leirissä n:o 34; en ollut 17 päivään sallinut yhtään lepopäivää. Kaikki iloitsivat siitä, ja ladakilaiset toimeenpanivat lepopäivää odotellessaan ulkoilmajuhlan suuren leirinuotion ympärillä. Kestitys oli sama kuin aina muulloinkin, teetä puukulpoissa, paahdettuja jauhoja ja paistettua antiloopinlihaa — väkijuomia ei karavaanissani suvaittu missään muodossa. Mutta siitä huolimatta mieliala oli hilpeä; miehet tanssivat tulen ympärillä ja lauloivat iloista laulua, jonka toisintosäe päättyi barbaariseen, huikeasti helähtävään naurahdukseen. He iloitsivat siitä, että olimme tulleet näin pitkälle ja että jaksoimme kestää vielä kovempia vaivoja. Kara-korumilta lähtien olimme kulkeneet 533 kilometriä, Dangra-dshum-tso'hon on jäljellä 660; mutta me olemme järveä lähempänä kuin Lehiä ja olemme siten itse teossa jättäneet enemmän kuin puolen matkaa jälkeemme.