Yöllistä 23 asteen pakkasta seurasi lokakuun 10. päivänä heleän kirkas ja tuuleton päivä. Hevosemme n:o 3 oli karavaanin marttyyriluettelossa n:o 26; se makasi kuolleena laitumella. Toisen tapasimme tiellä; se oli laiha kuin luuranko eikä enää jaksanut käydä leiriin saakka. Me suuntasimme kulkumme itäkaakkoon, ja nyt oli meidän jättäminen se pitkittäinen laakso, jota myöten Wellby oli matkannut koko Pohjois-Tibetin läpi. Pienenlaisen notkon yli kuljettuamme asetuimme leiriin sen eteläpuolelle kalliotöyräitten väliin.
Punaiset ja kellanharmaat töyräät paarsivat tietä, joka meidät kolmessa tunnissa vei pienelle lakealle kalliokynnykselle, josta itään avautuva näköala näytti aivan rajattomalta. Jos aikomukseni olisi ollut jatkaa tähän suuntaan, niin emme moniin päivämatkoihin olisi tavanneet tiellämme minkäänlaisia liike-esteitä, mutta minun järkähtämätön päätökseni oli saavuttaa Dangra-dshum-tso, ja senvuoksi oli meidän käännyttävä kaakkoa kohti. Sielläpäin ilmautui pian musta vuorijono hammaslaitaisine, epäsäännöllisine harjoineen. Sen huippujen välillä näkyi syviä, satulanmuotoisia laskeumia; mutta niiden suhteen pettyi, ne olivat vaikeampia kulkea kuin miltä ne näyttivät; karavaanille, joka oli niin rasittunut kuin meidän, tuntui vähäisinkin kiipeäminen tukalalta.
Nyt nousimme jälleen eräälle pienenlaiselle kalliokynnykselle (5,253 metriä korkealle). Karavaanin kulkemalla tiellä näimme mustan pilkun; se oli kuollut muuli, joka kantamus vierellään avoimin silmin nukkui viimeistä untaan. Erään töyrään takana yllätimme suuren kauniin ketun, joka sai aika kiireen meidän lähetessämme. Mutta se ei kuitenkaan malttanut olla alinomaa vilkuilematta taaksensa; kaiketikaan se ei ollut vielä koskaan nähnyt ihmistä.
Leirissä n:o 36 ei löytynyt pisaraakaan vettä, mutta sittekään emme jaksaneet matkata sillä kertaa etemmäksi. Kaksi jäillä täytettyä vuohennahkaa oli meillä mukanamme, ja se riitti meille teevedeksi, mutta eläinten täytyi paastota janoisina. Emme kuitenkaan saaneet valittaa, sillä sitte Lehistä lähdettyämme tämä oli ensi kerta, jolloin kärsimme veden puutetta.
Tavaton näky hämmästytti meitä lokakuun 12. päivän aamuna: koko maa oli lumen peittämä. Mutta tuskinpa oli aurinko kohonnut taivaalle, niin oli maa jo taas lumeton ja kuiva. Karavaani lähti varhain liikkeelle hankkiakseen eläimille vettä. Nyt pidimme järjestään kaakkoista suuntaa ja jätimme järven, jonka Rawling oli keksinyt ja kutsunut Lontoon maantieteellisen seuran entisen monivuotisen ja erittäin ansiokkaan presidentin nimen mukaan "Lake Markhamiksi", vallan syrjään näköpiiristämme.
Jälleen tapaamme hevosen, jonka kaula on puhkaistu; se on väriltään punaruskea ja erottautuu räikeästi harmaasta hiekkakamarasta. Sen silmät ovat jo kalunneet nuo kuusi korppia, jotka kuin mitkäkin sotarosvot kykkivät raadon ympärillä. Vähän etempänä näkyy jälleen jotakin epäiltävää karavaanin jälillä — se on kuudes muulivainaja. Se on lysähtänyt maahan kesken kulkuaan eikä enää tarvinnut armomiskua; se on vielä pehmeä ja lämmin, eivätkä sen silmät ole vielä kadottaneet loistettaan; mutta pianpa ovat korpit tännekin osanneet; ne seuraavat karavaania kuten pyöriäiset laivaa sen vanavedessä. Jokaiselta kaatuneelta juhdalta joutuu loimi vapaaksi, ja se tulee jonkun toverin hyväksi. Eloonjääneet tarvitsevat sitä, kun ankarat talvipakkaset tulevat. Molemmat tämänpäiväiset uhrit olivat jo kauvan olleet vapautetut taakan kantamisesta, mutta niiden piti sentään hölkytellä karavaanin mukana kunnes kaatuivat, sillä minä toivoin — vaikka turhaan — että niistä vielä olisi tullut kalua.
Jälki vie meidät erään laakson suulle, jossa pian saavutamme karavaanin — kaikki eläimet pitävät päätään purossa, olivathan ne saaneet niin kauvan kärsiä janoa. Laakson täytyy johtua jostakin ylemmästä solasta, ja senvuoksi me kiipesimme sitä ylös. Se käy yhä kapeammaksi eikä lopulta ole muuta kuin ainoastaan neljä metriä leveä käytävä pystysuorien liuskakiviseinämien välillä. Purossa oli kaunissarvisen ammon-lampaan valjennut pääkallo. Muutaman jyrkän kallioseinän juurella laakson vasemmalla kyljellä saimme turvaa jäätävää tuulta vastaan ja pystytimme sinne telttatankomme. Muhamed Isa nousi kiikari kädessä tähystelemään eräälle vastapäätä olevalle kukkulalle. "Pelkkä sokkelo pikku vuoria", oli hänen kaikkea muuta kuin mieluisa tiedonantonsa. Me olimme nyt menettäneet jo 29 hevosta ja 6 muulia, ja jäljellä oli vain 29 hevosta ja 30 muulia. "Vankimmat eläimet elävät vielä", lohdutti Muhamed Isa.
Lokakuun 13 p. Viimeöinen 21,8 asteen pakkanen vei meiltä jälleen hevosen ja muulin! Niiden luut valkenevat leirissä n:o 37 ja ilmottavat siinä seudussa olostamme. Vaikea kulku aaltoilevalla maanpinnalla! Meidän täytyi kavuta kolmen pienen, väsyttävän solan lävitse. Oikealla puolella kohosi punainen vuorenharjanne, ja muutamassa kuilussa oli vesiputous jääkimpaleeksi jähmettynyt. Muhamed Isa oli kasannut kolme kivipyykkiä merkitäkseen meille perässä tuleville tien semmoisissa paikoissa, missä karavaanin jälki oli soraikossa häipynyt näkymättömiin. Ensimäisestä solasta avautuva näköala oli perin lohduton, pelkkiä punaisia sinipunervia ja keltaisia kallioita. Pohjoisessa vallitsivat maisemaa yhä edelleen Turkestanin vuoret majesteetillisine huippuineen, jotka olivat kuin jono keisarinkruunuja, toinen toistaan korkeammat. Ilmansuunnassa Pohj. 50° It. luulimme näkevämme ison järven, mutta se voi yhtä hyvin olla avara lakeuskin, jolla kangastus leikitteli. Monet kunnaat ja korottumat tässä seudussa ovat syntyneet liikkuvasta maaperästä, joka on jähmettynyt viime liikkeensä mukaisiksi kuvioiksi ja ympyriäisiksi renkaiksi. Kolmas solakynnys kohoaa aivan hedelmättömästä maasta. Siellä Tsering jättiläisponnistuksin pystytti kivipyykin, joka kuitenkin oli vallan tarpeeton, kun meidän jälkeemme ei enää kukaan tullut; mutta se oli hänen vuoriston jumaluuksille tarjooma kunnioituksenosoituksensa, harras pyyntö, että nämä sallisivat meidän terveinä kulkea ohitsensa.
Vihdoinkin saavuimme alas lakealle maalle, nimittäin erääseen päälaaksoon, joka ulottui itään päin, missä etäällä välkkyi keltaista ruohoa. Tundup Sonam ampui kaksi ammon-lammasta, joiden liha pitensi meidän 18 lampaamme ikää.
Tällaisella kylmällä, tuulisella säällä ei oikeastaan koskaan tule oikein lämpimäksi. Istuessani näköaloja piirustamassa tahi tarkastamassa auringon asemaa saan aina pitää hiilipannua vierelläni lämmittääkseni käsiäni sen verran, että kykenen niitä käyttämään. Ainoastaan Muhamed Isa, Tsering, Sonam Tsering ja Guffaru ovat vapautetut yövartion toimesta; muuten täytyy kaikkien toisten värjötellä ulkona kylmässä, pimeässä talvi-yössä. Pimeän puhjetessa muovailen päivällä tekemiäni muistiinpanoja, tutkistelen karttoja, luen joko kevyempisisältöisiä kirjoja tahi Supanin "Fyysillistä maantiedettä" ynnä paria buddhalaisuutta ja lamalaisuutta käsittelevää teosta. Kello 9 Robert tekee ilmatieteellisiä vaarinottoja ja panee kuntoon kiehumalämpömittarin, jonka itse tarkastan teltassani. Sen jälkeen pakinoimme vielä hetkisen ja käymme sitte levolle. Vuoteeni on laitettu kautsukkialustalle ja parille kokoonkääritylle turkestanilaiselle huopapeitteelle; viimemainittujen päälle on viskattu suureksi neliöksi yhteen-neulottuja vuohennahkoja. Neliön toisen puoliskon sovitan alleni ja toisen puoliskon vedän peitteekseni, jonka jälkeen Tsering tukkii nahkojen reunat niin tiiviisti huopien alle, että makaan jonkunlaisessa säkissä. Vihdoin hän levittää vielä kaksi huopaa, matkavaippani ja turkkini minun päälleni! Päässä minulla on karvalakkini ja huupani (bashlik), mutta muuten riisuudun kuten tavallisesti. Myrskysäällä ei aamukylpy tunnu oikein miellyttävältä; päällysvaatteeni ovat yön kuluessa tulleet jääkylmiksi. Ladakilaisillani ei ole puhtaudesta käsitystäkään ja kuljettavat he sen takia vierasvaraisesti kokonaisia siirtoloita pikkuloisia vaatteissaan, joita minä en voi käyttää mihinkään tieteelliseen tarkotuksiin. Mutta ne heistä, jotka laittamat ja panemat kokoon vuoteeni sekä muuten palvelevat minua teltassa, antavat niitä tahtomattaan minullekin sangen auliisti omasta yltäkylläisyydestään, niin että alusvaatteeni täytyy hyvin usein pestä kiehuvassa vedessä. Minun arkuuteni tässä asiassa herättää ladakilaisissa sanomatonta iloa; minä kuulen heidän purskahtavan sydämelliseen nauruun joka kerta kun ilmaisen kauhuni verenhimoisten syöpäläisten seurasta. Sanon heille senvuoksi, että vain silloin tunnen hyvinvointia, kun aivan yksin asustan omissa vaatteissani!