Siihen päättyy luettelo. Jokaisen näistä miehistä oli suoritettava velvollisuutensa, kaikki olivat alttiita ja hyväluontoisia, eikä koskaan kuultu riitaa ja toraa; mutta niinpä ymmärsivätkin Robert ja Muhamed Isa erinomaisesti kurinpitotaidon. Kullakin miehellä oli lämmin lammasnahkaturkkinsa; sen lisäksi he tekivät itselleen vuodealusia teurastettujen lampaiden tai kaadetun riistan taljoista; talvipakkasten lientyessä he käyttivät tyhjiä muonasäkkejä peitteikseen. Kun kaikki kävivät jalan, kuluivat heidän pehmeät ladakilaissaappaansa pian, ja heidän oli yhäti pantava niihin uudet anturat; niiksi he käyttivät nahkapalasia, joiden villaisen puolen käänsivät sisäänpäin.
Lokakuun 14. päivänä kuljimme useiden suurten joki-uomain yli, jotka leikkaavat harjanteen etelässä lakeiksi laaksoiksi. Kulaaneja ja antiloopeja käy täällä laitumella suurina laumoina. Leirin luona, joka sijaitsi orapihlajanmarjain väristen kunnaiden keskellä, oli laidun hyvä. Matkasuuntamme kävi itäkaakkoon päin. Yöllä kuoli taas hevonen.
Maaperä säilyttää nyt luonteensa miltei muuttumattomana: sen muodostaa joukko pieniä harjanteita, jotka kulkevat idästä länteen ja joiden yli kulkeminen vie paljon aikaa; niiden välillä on pitkittäisiä laaksoja. Useinkin voimme etelään päin laskea 3-4 sellaista harjua, ja kaikkien niiden yli on meidän kuljettava! Olemme hukkuneet mereen, jonka jättiläislaineet ovat jähmettyneet; olemme kuin laiva, joka on kadottanut peräsimensä ja pian uppoo; ei missään pelastavia saaria, ei vastaan tulevia laivoja, kaikkialla vain rannaton ulappa! Tahtoisimme valaa öljyä tähän myrskyävään mereen, ikävöimme päästä tyynille vesille, mutta niin kauvan kuin meillä on laudanpalakin tiedossamme, takerrumme siihen epätoivon vimmalla. Leirissämme n:o 40 on hyvä laidun, ja tarvittavan veden voimme jäästä sulattaa. —
Yhä syvemmälle tunkeudumme tuohon tuntemattomaan maahan. Lokakuun 16. p., Tukholmasta lähtöni vuosipäivänä, oli meillä Dangra-dshum-tsohon vielä 609 kilometrin matka, mutta nytpä emme kyenneetkään kuin harvoin matkaamaan päivässä 12 kilometriä enempää. Leirissä n:o 41 hyljättiin matkasta kantamuksen keventämiseksi joitakuita vähemmin välttämättömiä tavaroita, m.m. useita jo läpilukemiani kirjoja ynnä Doverin matkakertomus, jonka merkitys matkakirjastossani nyt jo oli loppunut. Tundup Sonam oli rientänyt edeltä ja yllättänyt 4-vuotiaan jakin, joka paistatti päivää muutamalla rinteellä. Kunnaan turvin metsästäjä oli päässyt aivan lähelle sitä ja laskettanut ensimäisen luotinsa sen peräosiin. Niin häijyllä tavalla mietteistään herätetty jaki oli kavahtanut pystyyn ja saanut toisen luodin lapaansa. Silloin se oli vyörynyt hengettömänä rinnettä alas laakson pohjaan, minne tästä syystä leirimme pystytettiin. Meidän saapuessamme se oli jo nyljetty ja paloiteltu, ja tummanpunainen, luuston kohdalla sinipunervaan vivahtava liha loisteli auringonpaisteessa. Sen vatsa oli valtaisen iso ja täynnä ruohoa, oksansilmuja ja sammalta, niin ettei ollut ihmettä että se sellaisen herrastelun jälkeen tarvitsi ruokalepoa. Sen pää asetettiin taiteellisesti muutaman vuorentöyränteen juurelle, ja ampuja valokuvattiin tämän voittosaaliin kera. Ladakilaiset käskettiin täyttämään vatsansa lihalla minkä jaksoivat, jottei tarvinnut ottaa ylimääräistä kantamusta. Kaikki läski lyötiin kuitenkin mukaan, ja minä sain ytimen. Matkaan lähtiessämme ei jakista enää ollut suuria jälellä, ja minä epäilen ladakilaisten salaa panneen yksityisiin eväslaukkuihinsa kauniit paistit.
Erään kotkan seurassa istuivat korppimme makostelemassa jakin verisiä luita. Nyt niitä on jo yksitoista, ja niiden siivet loistavat auringossa kuin sininen teräs. Ne tuntevat karavaanissa olevansa kuin kotonaan ja ovat jo puoleksi kesyjä. Koirat eivät niistä ole tietävinäänkään ja saavat korpeilta osakseen ivallista ylenkatsetta.
Lokakuun 17. oli rasittava päivä; lännestä kävi ankara tuuli, eikä lämpö jaksanut kohota -5,1 astetta ylemmä. Klo 9:ltä oli -12,6 astetta, ja teltassani sain lämmön nousemaan ainoastaan -4,2 asteeseen, sillä hiilipannusta hohtavan vähäisen lämmön tuuli heti puhalsi ulos. Minimi-lämpömittari näyttikin 28,2 asteen pakkasta — alinta lämpömäärää mitä siitä tähän asti olin lukenut! Muuan valkea muuli, joka jo kymmeneen päivään ei ollut jaksanut kantaa taakkaansa, paleltui kuoliaaksi. Nyt meillä enää oli vain 27 muulia, 27 hevosta ja 27 palvelijaa karavaanissa. 57 päivään emme olleet nähneet ainoatakaan ihmistä; pysyisimmeköhän kaikki vielä hengissä, ensimäiset paimentolaiset tavatessamme?
Lokakuun 19. päivän vastaisena yönä meiltä jälleen paleltui kaksi hevosta ja lammas. Viimemainituita meillä on enää ainoastaan 16; kaasujen turvottamina nuo kolme vainajaa viruivat rinteellä ja tuijottivat meihin tummilla, verisillä silmäkuopillaan; korpit olivat jo olleet niiden kimpussa. Maaperä oli kovin tukala, mäkeä ylös ja mäkeä alas. Karavaanin näimme me jälkijoukko kapuavan muuatta rinnettä ylös, mutta sen takana kohosi toinen, vielä korkeampi, jota paikoin lumi peitti. Vuoriharjanteet näyttivät näillä tienoin yleensä kulkevan itäkoilliseen päin. Noin 20-40 kilometrin päässä oli etelässä muuan järvi, mutta se jäi kauvas oikealle suunnastamme.
Yhdeksäs luku.
Kovanonnen päiviä.
Lokakuun 20. päivä 1906 oli paha päivä. Lunta oli kolmen tuuman paksuudelta, kaikki hohti valkoiselta päivänpaisteessa, vain lännessä oli rinteillä sinisiä varjoja. Tuossa ikuisessa valkeudessa välimatkat näyttivät lyhyiltä, mutta karavaanimme ei ollut kulkenut vielä puoltakaan matkaa, kun se jo pilkotti etäisyydessä kuin mikäkin haihtuvan pikkuinen, musta, liikkumaton pilkku. Maahiiret olivat vielä hereillä ja hyppelivät reikiensä välillä edestakaisin lumessa, jonka paksuus yhä kasvoi rinteen jyrketessä. Kohta sitä oli jalan verran, ja meidän täytyi huolellisesti pysyä karavaanin jälillä, jottemme syöksyisi lumikuoren peittämiin rotkoihin. Verijälkiä näkyi; joku eläimistä varmaan oli loukannut jalkansa teräväreunaiseen iljanteeseen. Vain askelittain pääsemme ratsastamaan ylöspäin, takanamme patoutuu uhkaavia sinisen mustia lumipilviä kokoon; kuiva, jauhomainen lumi lentelee kuin kiertotähden pyrstö perässämme sihisevää ääntä pitäen. Sitä kasautuu maahan nummen tapaisiksi laskoksiksi, peittäen karavaanin jäljet aivan umpeen, emmekä me enää voi nähdä, pitkältäkö vielä on tuohon turmiolliseen vuorensolaan.