Tiellä makaa kuollut hevonen, silminä vain veriset aukot — nuo pahuuksen korpit ne aina rakastavat eläinten silmiä niiden vielä pehmeinä. Tuuli on tupruuttanut lunta sen selkään ja kaulalle, ikäänkuin hienoksi käärinliinaksi. Eläinparka makaa siinä kuin ruumisvuoteellaan, valkeihin lakanoihin käärittynä ja mustat kalmankorpit kuni vartionaan — sepä onkin ainoa kiitos sille pitkästä palveluksestaan.
Solaan tultuamme pysähdymme kuten tavallisesti mitataksemme korkeutta; se on 5611 metriä, lumipyrypakkanen on -10 astetta. Kaakossa voi kuitenkin arvata sen solansuun olevan, jota Robert eilen kävi tutkimassa ja jonka pitäisi viedä laakealle tasangolle. Mutta Muhamed Isa on kulkenut omia teitään ja tunkeutunut koillista kohti ulottuvaan laaksoon, ja sepä seikka oli meille turmioksi. Vaikka hän on niin kaukana edellämme, on meidän pakko, joskin vastenmielisesti, seurata hänen jälkiänsä, ettemme eroaisi toisistamme. Jos niin sattuu käymään semmoisella seudulla ja semmoisessa lumituiskussa, niin on varman perikadon oma.
Seuraamme siis häntä alas laaksoon. Takanamme sola näyttää suunnattomalta lumivalkoiselta satulalta, taustana mustan siniset lumipilvet kuin mitkäkin tukahuttavat, tupruavat nuotiosauhut. Tsering kahden miehensä ja neljän hevosensa kera saavuttaa solan ja tervehtii sitä kaikuvalla "salaamilla". Kamalien jäätyneiden lähteen-uomien yli kuljetaan, ne ovat kovat kuin lasi ja liukkaat kuin saippua, niin että ratsumme tavan takaa kompastuvat ja liukuvat. Vain harvassa pienet liuskakivikummut kohottavat lumesta mustia päitään.
Kun laakso painuu vallan liiaksi pohjoista kohti, aavistaa karavaani erhettyneensä, kääntyy itäänpäin ja hukkuu sukkulasokkeloon, jossa ei kasva ruohonkorttakaan. Me ratsastamme lauman ohi, jossa on 16 lammasta ja vuohi; valkoinen pentuni tekee niille koirankuriaan kuten tavallisesti, kunnes muuan urhea oinas antaa sille lähtökyydin. Vuohet ovat merkillisen kestäviä eläimiä; ne voivat mainiosti ja hankkivat minulle joka aamu ja ilta maitokupillisen.
Toisen solakynnyksen takana tapasimme karavaanin. Se oli asettunut leiriin, mutta erittäin epäystävälliseen paikkaan; siellä ei ollut ruokaa eikä dshapkakia, ei lantaa eikä vettä: sanalla sanoen ei mitäkään, eläimet seisoivat mustana kihermänä, joka räikeästi pisti esiin valkeasta lumesta. Niin saivat ne hiljaa ja kärsivällisesti viettää koko yön ja karvaasti tuta, kuinka hitaasti aika kului, kuinka jano ja nälkä kasvoi ja pakkanen yhä koveni; seisten ne saivat odottaa aamusarastusta, jota ehkä ei tullutkaan, sillä yhä vielä peittivät mustat lumipilvet taivaan.
Robert ja minä etsimme suojaa ladakilaisteltasta, missä sauhusi arkunpalasista ja antiloopinlannasta viritetty pieni tuli. Vettä saimme sentään lunta sulattamalla; päivälliseksi söin paahdettuja jauhoja, leipää ja kahvia, muuta ei ollut tarjona. Hämärissä tuli Rabsang ja pyysi minua ulos. Erään lähikukkulan huipulla seisoi kaksi isoa villiä jakia töllistellen ihmeissään leiriämme. Me jätimme ne kuitenkin rauhaan, sillä emme nyt tarvinneet niiden lihaa emmekä tahtoneet suotta suurentaa kuormiamme. Ne painuivat hitaasti matkoihinsa, nähtyään ettemme olleet niiden heimoa. Yö oli pilkkosen pimeä, niin että minun oli lyhdyn valossa tarkastettava väsyneitä juhtiamme.
Aamuvarahissa lähdimme tästä kovan onnen leiristä, jossa vieläkin yksi muuleistamme oli heittänyt henkensä. Illalliset jäljet leiripaikan lumessa oli veres lumi jo peittänyt, ja uusi kulkusuunta oli keksittävä. Tuskin parinkaan minuutin matkan päässä leiristä virui kuollut hevonen, joka eilen vielä oli kantanut kuormaansa, välttämätön musta kuolinvartio vierellään. Myöskin löysimme kuolleen sorsan lumesta. Oliko siis järvi läheisyydessä? Ei, sorsat tulevat kaukaa; tämä oli kaiketi eksynyt suunnastaan.
Milloin paistaa päivä, milloin sulkee meidät lumimyrsky jauhovaippaansa, vuoroon paistumme, vuoroon palellumme — oikea Tibetin jää, ennakolta arvaamaton ja oikullinen. Taaskin kuollut hevonen! Lopettaakseen sen vaivat olivat miehet katkaisseet siltä kurkun; pakkasessa jäätyneen verivirran peitti pian tupruava lumi. Me ponnistelemme vaivoin uuden solan huipulle ja painumme sitten muuatta harjua pitkin, mutta maaperä on kavala ja uhreja väijyvä. Lopuksi laskeudumme lakeaan laaksoon, joka vähitellen taipuu pohjoista kohti; etelässä kohoaa valtainen vuorijono. Muhamed Isaa oli käsketty kulkemaan niin paljon koilliseen päin kuin mahdollista; mutta kun ei ollut tiestä varma, oli hän laakson taipeessa antanut karavaanin asettua leiriin itse kahden miehen kanssa lähtien eteenpäin tietä tähystelemään. Kello 4 tienoissa hän palasi takaisin ilmottaen, että vajaan kolmen tunnin matkan päästä päästäisiin lakealle maalle. Ensi ajatukseni oli heti lähteä matkaan, sillä tässä leirissä n:o 46 ei taaskaan ollut ruohon hivenettäkään ja eläinrukat olivat niin nälissään, että koettivat pureksia toistensa häntiä ja satuloita. Muutamalla hevosella ei todellakaan enää ollut ainoatakaan jouhta hännässään, mutta se oli kuollut edellisenä yönä. Seuralaisistani kuitenkin vanhat ja kokeneet pitivät parempana lähteä vasta aamuvarahissa.
Käskin senvuoksi säilyttämään niin paljon riisiä kuin tarvitsimme 40 päiväksi, mutta antamaan eläimille lopun, ohrilla ja maissilla sekotettuna. Eläinten paraikaa popsiessa ruuhistaan tuli väkeni jälleen toiselle mielelle ja Muhamed Isa kysyi, emmekö sittekin voisi lähteä matkaan.
"Kyllä kernaasti, mutta tunnin perästä on pilkko pimeä."