"Minä löydän tien, meidän on vain seurattava jälkiä lumessa."
Niinpä alkoi jälleen matkaanlähdön hälinä ja nariseva poljeksiminen lumessa, mutta tavalliset matkalaulut olivat nyt jäätyneet huulille. Oli 15 asteen pakkanen ja lännestä kävi kova tuuli. Kaikki pantiin karavaanin matkaan, paitsi minun ja Robertin tavarat ynnä keittiötarpeet. Muuan muuleista, joka tappeli matkaanlähtöä vastaan, sai jäädä meidän pariimme. Ei valaisseet mitkään valkeat tummaa jonoa, jonka etupäässä astuivat hevoset ja loppupäässä lampaat. Se eteni verkalleen, ja miesten hädistyshuudot kaikuivat yhä heikommin korviimme, kunnes karavaani viimein hävisi kalpeassa kuutamossa näkyvistämme. Aivan kontistuneena vilusta palasin telttaani. Neljännestunnin kuluttua tuli muuan mies tuoden vielä yhden muulin takaisin, joka ei ollut enää jaksanut kulkea. Meillä oli siis kaksi kalmankokelasta kaittavanamme.
Ja sitte tuli yö. Ilma oli selkeä ja kirkas, tähdet tuikkivat kuin timantit sähkövalossa, ja pakkasaallot tunkeutuivat terävinä kuin veitsenterät telttaamme. Ulkona olivat Tsering, Rabsang, Rehim Ali ja Bolu lyyhistyneet koko kamansa alle yhdeksi rykelmäksi. Niin kauvan kuin olin hereillä, kuulin väsymättömän Tseringin turkkiluolansa pohjalta kertovan tovereilleen ryövärijuttuja, joille toiset tavan takaa päästivät maanalaisen naurunremahduksen. Merkillistä väkeä nämä ladakit! Ei purevinkaan pakkanen näytä heihin pystyvän, kun minä sitävastoin en teltassani saanut unesta kiinni moneksikaan minuutiksi yhtä perää.
Kaamea, hirvittävä yö Tibetin yksinäisissä vuoristoissa! Pakkanen aleni -27,4 asteeseen, ja se oli jo liikaa molemmille jäljelle jääneille muuleille. Toinen heitti jo keskiyön aikaan henkensä; se oli sama eläin, jonka Sonam Tsering jo ensimäisenä päivänä oli kelpaamattomana tahtonut lähettää takaisin Lehiin. Silloin koetimme vaihtaa sen hevoseen, mutta kun kukaan ei huolinut muulista, sai se lopulta tulla mukaan. Se oli tottunut kulkemaan hevosten parissa ja jäi myöhemmällä aina niiden seuraan. Yleiseksi ihmetykseksi se kuitenkin virkoutui ja kulki aina karavaanin etunenässä, hevosille hyvää esimerkkiä näyttäen. Nyt se makasi kylmänä ja jäykkänä kuin puu, sääret ilmassa; jos sen olisi nostanut pystyyn, olisi se jäänyt seisomaan. Sonam Tsering itki, kun sai kuulla muuliparan kohtalosta.
Toisen muulin kuultiin yöllä vielä käyskentelevän ympärinsä ja napertelevan jakiheinää, joka kuitenkin on muille eläimille kuin jakeille liian lyhyttä; tämän kieli on nim. varustettu sarvimaisilla nystyröillä, jotka veitsen tavoin katkovat sametinpehmeää jakiheinää. Aamulla kuulin aasin hirnuvan, ja olin mielissäni että ainakin yksi niistä vielä eli. Mutta auringon noustessa sen voimat olivat lopussa, ja kun Tsering minut herätti, ilmotti hän eläimen tekevän kuolemaa. Se näytti tosin terveeltä ja hyvin syöneeltä, mutta kun turhaan olimme koettaneet nostaa sitä pystyyn ja antaa sille maissia, uhrattiin se tämän kalmanlaakson jumalille. Se ei liikuttanut jäsentäkään, ei silmiänsäkään edes väräyttänyt, kun punainen verivirta suihkusi sen kurkusta lumeen; se näytti tuntevan ainoastaan sanomattoman rauhan ja alistumisen hyvinvointia, silmäin kirkkaasti suuntautuessa aurinkoon päin.
Meidän juuri tehdessä lähtöä tältä kauhealta leiripaikalta tuli uusi Jobin sanoma. Tundup Sonam ilmaantui luoksemme meille tietä näyttämään ja kertoi, että hevoskaravaani oli eksynyt liiaksi vasemmalle käsin, Muhamed Isan ohjatessa muuleja aivan vastakkaiseen suuntaan; viimemainittu oli, erehdyksensä huomattuaan, laskeutunut lähimpään laakselmaan siellä päivänkoittoa odottaakseen. Lammaskatraasta Tundup Sonam tiesi ainoastaan, että se aluksi oli seurannut hevosten jälkiä, mutta sitte mennyt harhaan. Kaikkialla vallitsi mitä suurin sekaannus; mutta pahimman sanoman ilmoitti Sonam Tsering vasta ihan viimeksi: yöllä oli kuollut vielä neljä muulia!
Asemani oli epätoivoinen. Kauvan ei voinut näin jatkua; me lähenimme perikatoamme. Maaperä, ilma ja pakkanen olivat vihollisiamme, eläimiä kuoli joukottain, ja lähimpäin paimentolaisten luo näytti vielä olevan lohduttoman pitkältä. Mitäpä minua enää liikutti, olivatko tibetiläiset meille ystävällisiä vai vihamielisiä; nyt oli kysymyksessä vain: kykenimmekö ylipäänsä enää hoipertelemaan asutuille tienoille? Sillä jos tämmöisiä vahingoita vielä jatkui muutaman päivän, niin olimme pian pakotetut heittämään koko kuormastomme jälkeemme ja jatkamaan matkaa jalan. Mutta jaksoimmeko itse kantaa niin paljon ruokavaroja, kuin näissä asumattomissa seuduissa tarvitsimme? Tulisimmeko yksi toisen perään nujertumaan kokoon näillä Tibetin ylänkömaan jäisillä vuoriaavikoilla? Ja kun lopulta sitten tässä kurjassa tilassa, puolikuolleina tapaisimme tibetiläisiä, voisivat he tehdä meille mitä tahtoivat. Missään tapauksessa emme saavuttaisi vapaata läpikulkua Shigatseen ja tuota Tsangpon pohjoispuolella olevaa tuntematonta maata, joka oli ikävöiväin unelmaini esine!
Tundup Sonamin opastamina lähdimme matkaan, ja pian kävikin ilmi, ettemme hänen avuttaan ikinä olisi tietä löytäneet. Ylös ja alas, kunnaiden yli ja laaksojen läpi kävi kulkumme tässä oikullisessa sokkelossa, jossa korkea lumipeite tasotti kaikki epätasaisuudet ja johti aivan harhaan jyrkkien rinteiden etäisyyden arvostelemisessa. Hevosten jäljet olimme jättäneet vasemmalle kädelle; siellä päin törötti muuan jälelle jätetty maissikantamus, mutta Tundup Sonam vakuutti, että kyllä se vielä käydään perimässä! Oikealla kädellä kohosi se ylävä lakeus, jolla muulit edellisenä yönä olivat eksyneet ja neljä niistä suotta surmansa saanut. Vielä nytkin puhalsi jäinen lounattuuli lumikenttien yli. Tuontuostakin Tundup Sonam pystytti liuskakivilohkareen tiemerkiksi Tseringille, joka ilman opasta kulki viimeisenä.
Nyt leikkasimme muulien jäljet ja näimme laakson, jossa ne yönsä olivat viettäneet. "Tuolla rinteellä on kuolleista muuleista yksi", sanoi Tundup Sonam, "ja tuolla kunnaan takana kaksi sekä vielä etempänä yksi." Tieltämme emme voineet niitä nähdä, mutta korpit, jotka uneliaina ja kylläisinä istua kyyhöttivät kunnaalla, vahvistivat läsnäolollaan ilmotuksen oikeaksi.
Vihdoin saavuimme solaan, josta näimme Muhamed Isan mainitseman lakeuden sekä kaakossa pienen järven. Solan korkeus oli 5501 metriä! Kello 1 oli 10 asteen pakkanen; kävi ankara tuuli ja niin tiheä tuisku, että taas kadotimme näköalan. Emme jääneet silmänräpäystäkään kauvemmaksi tänne ylös, kuin mittausten tekemiseen tarvitsi, ja ratsastimme sitte jyrkkää rinnettä alas. Ensimäisellä vastaantulevalla ruohikolla annoimme eläinten syödä; hevoset olivat kuin hullut sen nähdessään; niiden vatsat olivatkin aivan tyhjät.