Pikarillinen vuohenmaitoa rasvaisen keltaisen kerman kera. —
Jakin munuaisia kullankeltaisiksi paistettuina. —
Ydintä jakin luista hiilivalkealla käristettynä. —
Hienoja, pieniä, pehmeän, mehuisan lihan palasia antiloopin
selkänikamain kohdalta, tulessa hitaasti pyöritellen
kypsennettyinä. —
Antiloopinpäätä, nahkoineen karvoineen liekeissä pidettynä,
kunnes on käynyt mustan-karstaiseksi.
Mutta yleensä on heillä aivan toinen maku kuin meillä. Villiaasin kaadettuaan he palottelevat sen ja säilyttävät palat teltassaan, jossa ne ladotaan renkaan muotoon mahdollisimman kauvaksi tulesta. Mitä kauvemmin ne siinä ovat saaneet maata, sitä paremmalta pitäisi niiden maistua. Shangpain mielihalu on syödä lihaa raakana, kovana, kuivana ja vanhana. Heidän näkee turkkinsa povesta vetävän esiin jakin rintaluun, joka pikemmin näyttää mustuneelta puupalaselta kuin miltään syötävältä. Puukko esiin tupesta, ja sillä sitte kiskotaan kovaa lihaa palasina tai suikaleina. Kiinalainen tiilitee se kumminkin on heidän korkein nautintonsa, ja mitä paksumpaa ja likaisempaa se on, sitä paremmalta se näyttää heille maistuvan. He sekottavat sitä voikimpaleella.
Villihanhien tavoin he ovat perityn kokemuksen kautta oppineet tietämään, missä paraat leiripaikat ovat löydettävissä. Saa olla varma siitä, että heidän telttansa on aina pystytetty sellaiseen paikkaan, minne tuuli vain vähän tai ei ollenkaan pääse; että lähistöllä on hyvää laidunmaata heidän kesyille jakeilleen, lampailleen, vuodilleen ja hevosilleen — jos heillä niitä on; ettei heidän teltastaan ole pitkältä anteliaille metsästysmaille, ja että vettä sieltä on alati saatavissa. Gomo-järven luona heillä oli mainiota ruokasuolaakin ilmaiseksi. Kun heidän kotieläimensä ovat kalunneet ruohon lähistöstä tyhjiin ja riista on loppunut, siirtävät he leirinsä toiseen seutuun. Teltat pystytetään aina samoihin paikkoihin, minne heidän esi-isänsäkin ikimuistoisilta sukupolvilta ne ovat pystyttäneet ja missä usein vielä seisoo vanhoja uhripyykkejä, jotka ovat kivistä kasattuja raunioita, tarkotetut taivuttamaan vuoren ja laakson haltioita heille suosiollisiksi.
Tshangpaille, "pohjan asukkaille", jotka talvensa viettävät pohjoisessa, on metsästys pääasia, karjanhoito sivuasia. Gertsessä ja Senkorissa, Bogtsang-tsingpon varsilla tahi Maktsangissa asuvat tibetiläiset, joilla on suuria karjalaumoja, eivät talveksi siirry pohjoiseen, sillä heille jälleen metsästys on sivuasia. Metsästäjäheimot ajavat jakia, kiangia ja antiloopia. Epätasaisella maalla he hiipivät tuulta vastaan. Alituinen elämä luonnon helmassa on teroittanut aivan uskomattomasti heidän aistejaan. He tuntevat jakin ominaisuudet ja tavat yhtä hyvin kuin nämä itsekin, ja tietävät, miten pitkälle he voivat mennä, siirtymästä sen aistimien tarkkuuden rajan yli. He tietävät, ettei sen näkö ja kuulo ole erityisen hienosti kehittyneet, mutta että se pian vainuaa metsästäjän, joten hyökkäys on tehtävä tarkkaan tuulta vasten. Vaikka lähteekin metsälle paksuun turkkiinsa kääriytyneenä, hiipii metsästäjä kuitenkin niin äänettömästi ja notkeasti kuin pantteri maata pitkin, kunnes on tullut saaliistaan pyssynkantaman päähän. Sitte hän laskee tuliluikkunsa haarukan nenään, lyö teräksellä kipenen piikivestä, sytyttää sillä taulan, koskettaa sytytysnuoran päätä kytöön ja pitää varansa, että hana vie tulen juuri oikeassa silmänräpäyksessä ruutireikään. Kaikki käy niin levollisesti, kylmäverisesti ja varovasti, että metsästäjä huoletta saattaa toivoa otuksensa kaatuvan.
Toisen kerran hän väijyy tuntikausia ampumavallin takana, jonka hän itse tai esi-isänsä, ehkäpä jo hänen isoisänsä isoisä, on rakentanut jonkun lähteen reunalle, ja odottaa enkelimäisellä kärsivällisyydellä villiaasilaumaa, joka illan tullen saapuu juomaan. Mutta antiloopit, villit lampaat ja gasellit ovat liiaksi valppaita, antaakseen taitavimmankaan metsästäjän pettää itseään. Sittekään ei antiloopin aina onnistu välttää hänen kavalia väijyksiään. Hän panee vanhuudestaan tunnetuille antiloopipoluille ansoja; sisäisen Tibetin metsästäjä-paimentolaisten luona joutuu aivan ihmetyksiinsä nähdessään ne runsaat määrät antiloopinlihaa, jotka rengasmaisesti reunustavat teltanseinämiä.
Miesten ollessa näissä hommissa hoitavat naiset jakeja ja lampaita, ja kun metsästäjä päivänlaskun aikaan palaa kotiin, näkee hän edellisten makaavan märehtien teltan edustalla, jälkimäisten ollessa teljettyinä kivisiin karsinoihin. Jakit jäävät yöksi telttojen luo; siitä on se etu, ettei tarvitse kaukaa hakea lantaa, tuota paimentolaisten ainoata polttoainetta. Pimeän tullen kaikki istuvat nuotion ääreen, jonka päällä teekeittiö porisee. Mikä paikkaa anturoitaan jänteiden ja naskalin avulla, mikä muokkaa nyrkillään jakinnahkaa, mikä taas leikkaa remmejä villiaasin taljasta. Heidän elämänsä tuntuu niin tyhjältä ja sisällyksettömältä, mutta he itse eivät kaipaa mitäkään — he eivät tunne sen parempaa oloa. He saavat taistella kovaa taistelua siitä kohtalon suosiosta, että saavat elää tässä maapallon karussa osassa, jota nimitetään Tshang-tangiksi eli Pohjoislakeudeksi ja jonne Sallimus on antanut heidän syntyä. Köyhyyttä ja vaaroja kärsien elävät he kuitenkin voitollista ja suurta elämää Jumalan vapaassa luonnossa; mahtavat myrskyt ovat heidän veljiään, laaksojen herruuden he jakavat ainoastaan aavikon eläinten kanssa, ja öisin kimaltelevat ikuiset tähdet heidänkin mustain telttainsa päällä. Vaikkapa heille alhaalla etelässä annettaisiinkin kauniita majoja pähkinäpuiden siimeksessä, niin ikävöitsisivät he kuitenkin tähän suureen yksinäisyyteensä vuoristojen kohdussa, jäätäviin pakkasiin ja lumituiskuihin ja hiljaisten Tibetin talviöiden valkeaan kuutamoon.
Tuleepa sitte jonain kauniina päivänä kuolema ja tirkistää sisään teltan oviraosta; turhaan lausutaan silloin ijäinen rukous "Ommani padme hum", turhaan koetellaan manata tai sovittaa pahoja henkiä, jotka ihmislapselle ovat nurjamielisiä. Kyyryisenä, harmaana ja ryppyisenä päättää vanha metsämies elämänjuoksunsa, ja vahvat hartiat kantavat hänet johonkin matalaan rotkoon läheisen vuorenharjun rinteellä — susille ja haaskalinnuille suupalaksi! Isoiksi kasvettuaan hänen lastensa lapset eivät tiedä minne hänet silloin kannettiin; elämässään hänellä ei ollut pysyväistä asuinsijaa, eikä kuoltuaan hautaa. Ei kenkään kysy missä vainajan luut valkenevat, sillä siellä vallitsevat pahat henget.
Marraskuun 14. päivä. Tuuleton päivä! Tosin oli meillä koko yön ollut jälleen 27,1 astetta, mutta ratsastettaessa etelään, aurinkoa kohden, se sittenkin tuntui lämpöiseltä. Tibetiläisten hevoset olivat karanneet. Mutta jos se oli heidän oma keksimänsä temppu, saadakseen verukkeen itse karatakseen, niin siinäpä he pahasti pettyivät! Sillä minä lähetin toisen heistä kahden mieheni kera karkureita etsimään, mutta toisen pakotin seuraamaan meitä ja sanomaan minulle läpikulkemaimme seutujen nimet. Emme vielä tunteneet pappenheimiläisiämme emmekä senvuoksi uskaltaneet päästää heitä näkyvistämme, kun he muuten olisivat voineet ratsastavien lähettien kautta toimittaa Gertsen viranomaisille sanan meistä. Silloin olisi minulle huudettu "seis!" aikaisemmin kuin minulle mieluista oli. Nyt voin olla levollinen, ainakin seuraavaan telttaan saakka. Hevoset löytyivät, ja vanhus saapasteli, molempia ohjaksista taluttaen, meidän luoksemme. Sitte ratsastimme yhdessä kukkulain välitse eteenpäin, tavan takaa kavuten pienten solain yli. Näilläkin paikoin esiytyi kultaa kahdessa kohdin. Joka kesä saapuu tänne väkeä kaivamaan kultapitoista hiekkaa, viskaamaan sitä ilmaan ja kokoomaan raskaammat kultahituset levitetyille vaatteille. Jos saalis on ollut runsas, tulee kullankaivajia seuraavana kesänä kaksinkertainen määrä.
Yhä syvemmälle tunkeuduin nyt tähän salamyhkäiseen Tibetiin. Seuraavalla päivämatkalla sivuutimme sarjan hyljättyjä leiripaikkoja ja muutamin paikoin näimme kivipyykkirivejä, joilla antiloopeja ansaan houkutellaan. Sitte tulimme laaksoon, jossa vähäinen jäävyö vähitellen leveni kokonaiseksi jäätiköksi, joka täytti kiinteiden viherkivijärkäleiden välisen tilan. Seodshynna esiintyy, muuan musta vuori etelässä, jonka näemme yhtä mittaa parin päivän ajan.
Tibetiläisemme ovat nyt jo niin perehtyneet meihin ja oloihimme, kuin olisimme lapsuudentuttavia. — He vakuuttavat, etteivät koskaan ole tavanneet niin potra väkeä kuin me olemme. Vanhemman nimi on Puntsuk, nuoremman Tsering Dava. Istumme tuntikausia Muhamed Isan teltassa valkean ääressä ja pakinoimme tuttavallisesti, ja heidän seikkaperäisesti kuvaillessaan minulle kaikki tiet, mitkä Tibetissä tuntevat, teen minä muistiinpanojani. Tsering Dava on ollut mukana pyhiinvaelluksella Tsorinpotsheen, pyhälle Manasarovar-järvelle, joka on jo kauvan ollut kaihoni ja unelmaini esine! Nyt piti molempain saattaa meitä enää kolme päivämatkaa; heidän oli täytynyt jättää jakinsa ja lampaansa vaimojen ja lasten turvaan, ja sielläpäin oli tavattomasti susia; muuten he olisivat mielellään saattaneet meitä vaikka kuinka kauvas. 19 päivää sitte he olivat saapuneet Gertsestä ja aikoivat oleskella täällä kuusi kuukautta; 40 tai 50 telttakuntaa tulee vuosittain Gertsestä näille seuduille.