Illalla virui kuollut hevonen, laiha ja kurjassa tilassa, keskellä jäätä laaksossamme. Olin ostanut sen Lehin kauppiaalta, joka minulta 1901 oli ostanut viimeiset yhdeksän kameeliani, 70 rupiin hinnasta. Se oli kuin haamu tuolta ajalta! Yhtä odottamatta kuoli seuraavana aamuna muuan muuleistamme. Se näytti terveeltä ja reippaalta ja antoi kuormittaa itsensä kuten tavallisesti, mutta ei ollut astunut vielä sataakaan askelta, kun jo kuolleena lysähti kokoon. Molemmat pienet tibetiläiset hevoset, jotka meitä seuraavat, koettavat hieroa tuttavuutta sukulaistensa kanssa karavaanissamme; niille ei vain näy oikein selviävän, että moiset laihat ja surkeat kaakit todella ovat oikeita hevosia. Tämänpäiväisessä leirissämme n:o 63 näimme niiden terhentelevän isäntänsä ympärillä ja kerjäävän näiltä kaksi isoa kimpaletta kovasti jäätynyttä antiloopinlihaa, jotka ne söivät ahnaasti kädestä kuin sokeripalasia ikään. Samoin ne mielellään syövät jakin- ja lampaanlihaa; tibetiläiset vakuuttavat tällaisen ravinnon niitä vain karaisevan. Väkisinkin mieltyy näihin pieniin pörröisiin poneihin; ne elävät suurimmalta osalta metsänriistan jätteistä, ovat vuoristossa kuin kotonaan ja kestävät ilman ohentumista erittäin helposti; niiden keuhkot ovatkin mukaantuneet sen mukaan niinkuin villiaasien. Pakkanen ei niihin pysty; ilman loimenriekalettakaan ne ovat yöt järjestään ulkona, eikä edes -30,4 asteen pakkanenkaan, jollainen meillä oli marraskuun 17. päivän vastaisena yönä, haitannut niitä lainkaan. Vaikkei niillä olekaan kenkiä, kipuavat ne jyrkkiä rinteitä ketterästi ylös ja alas — ja silloin näyttävät niillä ratsastavat miehet isommilta kuin hevoset. Me näemme naurusuin, miten iloisesti ne tervehtivät toisiansa jokaisessa leiripaikassa. Puntsuk, joka näyttää tietä Muhamed Isalle, ratsastaa pienellä ruosteen värisellä ponilla, joka on jo laitumella meidän vasta sinne saapuessamme. Äkättyään harmajan toverinsa, jolla Tsering Dava ratsastaa, se heti hilpeästi hirnahtaa, pystyttää korvansa ja juoksee sen luo; harmo raastaa yhtä iloisesti. Niiden luonne on aivan toisenlainen, kuin koiriemme, jotka toisensa nähtyään heti hulluina karkaavat toistensa turkkiin hampaillaan.
Nyt käy kulku ylös jyrkälle Tshakt-tshom-lan solalle. Dave Tsering ratsastaa edellämme. Sen pieni pony kiitää ylös jyrkänteen huipulle! Ollessamme itse vielä hyvän matkan päässä, näemme miehen ja ratsun jo kuvastuvan kuin mitkäkin varjokuvat solankynnyksellä terävästi taivasta vasten. Siellä ylhäällä, missä 5,433 metrin korkeudessa useita kullankaivajain teitä risteilee, seisoo graniittimöhkäleistä pinottu pyykki. Istuen valkean ääressä, jonka pakkanen ja tuuli tekivät tuiki tarpeelliseksi, katselin etelään päin avautuvaa suunnattoman laajaa näköalaa, joka on oikea sokkelo keltaisia, punertavia ja mustia vuorenhuippuja. Niitten välillä näkyy tasangoita, ja minä aavistan hyvin tukalan maaperänmuodostuksen odottavan meitä matkustajia. Ainoastaan aivan lähellä eteläkaakossa muodosti suuremman osan maisemaa lakea laaksonuoma ja pienoinen järvi. Hyvin karua polkua pitkin ratsastimme alas leiriin, jossa tibetiläiset ostettujen jakien takia vaativat lepopäivää.
Sen kuluessa selvitimme laskumme oppaittemme kanssa, jotka olivat olleet niin ystävällisiä ja avuliaita meitä kohtaan ja jotka nyt palasivat kaljuille, kylmille vuorilleen, missä tuulet ulvovat kilpaa susien kanssa. He saivat kumpikin kolme rupiita päivältä hyvitystä, edelleen kumpikin kashmirilaisen puukkonsa sekä sitä paitsi kokonaisen läjän tyhjiksi poltettuja läkkisiä paperossikoteloita, joista he näkyivät iloitsevan vielä enemmän kuin rahasta. Sitte he katosivat nopeaan ja keveästi kuin tuuli lähimpäin kunnaitten taakse — ja me olimme jälleen yksin.
20 asteen pakkasessa yhdeksän muhametin-uskolaistamme viettivät tänään Ramadan-juhlaa seuraavaa "aidiansa" huilunsoitolla, laululla ja tansseilla sekä makostellen vastateurastettua lammasta. Yöllä lämpömäärä aleni -30,6 asteeseen! Muste jäätyi lakkaamatta kynään, vaikka istuinkin kyyrysilläni hiilipannun yli; vesimaljassani oli muutaman minuutin perästä vain jääkimpale.
Aamulla seurasimme, kuten tavallisesti, karavaanimme jälkiä. Mutta joitakuita tuntia kuljettuamme näin eräästä solasta edessäni 22 laitumella käyvää hevosta, 300 lammasta ja muutamia aivan varmasti kesyjä jakeja, ja kaikki erään teltan lähistöllä! Etempänä lännessä kävi laitumella vietä 500 lammasta ja joukko jakeja. Syvässä laakson-uomassa tuulensuojassa seisoi vielä viisi telttaa, joista riehahti vastaamme parvi äkäisiä koiria. Miehiä, naisia ja lapsia säntäsi teltoista ulos katsomaan mistä meteli. Karavaani oli leiriytynyt lähelle Dundtsa-tso järven länsirannalle ja sai pian vieraakseen neljä uutta tibetiläistä. Hekin olivat Gertsestä, olivat saapuneet 10 päivää sitten ja aikoivat olla täällä kolmisen kuukautta. Noissa kuudessa teltassa asui 40 henkeä, jotka yhteensä omistivat 1,000 lammasta, 60 jakia ja 40 hevosta. Vanhin näistä uusista ystävistä oli halvattu, n. 53-vuotias mies nimeltä Lobsang Tsering. Hän lahjoitti minulle vadillisen paksua maitoa ja kimpun päreitä, jommoisia temppeleissä käytetään. Hän oli valmis myymään minulle kolme suurta jakia 23 rupiista, ja minä ostin ne hetkeäkään aprikoimatta.
Kun karavaani huomenissa oli lähtenyt matkaan, saapui luokseni kaksi uutta tibetiläistä, jotka olivat hyvin kärkkäät myymään minulle vielä kaksi jakia. Kun sanoin että rahani olivat menneet karavaanin myötä, pyysivät he saada seurata minua seuraavalle leirille saakka, missä kaupat voitaisiin tehdä. Illalla olimme siis kymmenen oivallisen jakin onnelliset omistajat, ja niiden päämieheksi ja ohjaajaksi nimitettiin Tundup Sonam. Viimeisillä muuleillamme ja hevosillamme oli nyt vain aivan vähäiset kantamukset, ja minä olin hyvin iloinen, että voimme säilyttää ne kaikki hengissä. Mutta juuri täälläpä meiltä 32,9 asteen pakkasessa paleltui vielä yksi muuli kuoliaaksi.
Seuraava päivämatka vei meidät järven ympäri ja leveään laaksoon, joka ulottui kaakkoiseen suuntaan. Paimentolaisten kesyjen jakien keskellä kävi täällä laitumella aivan rauhallisesti puolisentoista sataa kulaania! Karavaanin oppaana oli muuan nuorukainen ja vanha Lobsang Tsering ratsasti komealla keltaisella hevosella, jota hän ei tahtonut myydä mistään hinnasta, edelläni kuin mikäkin airut. Hän mutisi ratsastaessaan uskomattoman nopeasti rukouksia — se kuulosti hyttysparven surinalta lehmuksen ympärillä jonain kesäiltana. Itse ratsastin jälleen isolla jarkentilaisella päistärikölläni, kun pieni valkoinen ladakilaisratsuni tarvitsi parin päivän levon.
Leiri pystytettiin erään makeavetisen noron partaalla, jonka kiinteästä jäästä kuulimme koko yön mitä ihmeellisimpiä ääniä; paukkui ja pärähti, kurisi ja huohotti kuin olisi kameeli- ja jakilauma ollut lähettyvillä; olisi voinut luulla kokonaisen vedenhaltija-armeijan pitävän tanssiaisia jääkaton alla. Koirat haukkuivat jakia kuin riivatut, kunnes vihdoin käsittivät, että nämä hälyt kuuluivat leirielämän nautintoihin.
Lobsang Tsering johdatti meidät toisille teltoille, antoi tietoja Bogtsang-tsangpohon vievästä tiestä ja tiesi kertoa koko joukon muita hauskoja asioita. Niinpä hän sanoi, että vuosittain käytetään liki 4,000 lammasta ja useita satoja jakeja kuljettamaan suolaa järvien rannoilta Shigatseen ja Lhasaan. Näistä kaupungeista tulivat myöskin useimmat kullankaivajat, ja pohjassa päin oli vielä paljon kullanlöytöpaikkoja, joita emme lainkaan olleet nähneet.
Huomasimme piankin Lobsangin olevan ylhäisen miehen. Sillä kaikki osottivat hänelle mitä suurinta kunnioitusta, ja hänen telttavarustuksistaan voimme päättää, että hän oli rikaskin. Hän puhui arvokkaasti, ja hänen äänessään oli sivistynyt, hieno sävy. Ulkomuodoltaan hän muistutti rappiolle joutunutta näyttelijää, vaskenkarvaisista, likaisista ja aivan parrattomista kasvoista kuvastui vaihtelurikas vilkkaus. Päinvastoin kuin toiset, joilla päähineenä oli valkea lammasnahkalakki, komeili hän punaisella turbaanilla, ja hänen turkkinsakin oli päällystetty punaisella villakankaalla. Turkkiensa poveen hän oli työntänyt kaikenlaisia kauniita esineitä, niinkuin inhottavan nenäliinan, yhden noita paksuja, kirjavia, neliskulmaisia vaatelappuja, joita alati käytetään, muttei koskaan pestä. Siellä hän myös säilytti nuuskasarveaan, jota hän jonkunmoisella taidolla osasi käytellä tuulessakin. Hienoksi jauhettua, keltaista nuuskaa kapistetaan mm. etusormen nenälle peukalonkynnen suojaan pieneksi röykkiöksi ja siitä nopealla tempulla ja melkoisella melulla saatetaan lopulliseen määräpaikkaansa.