"Soo? Sitte pitää minun ne vielä kerran laskea", virkkoi rehellinen karavaaninjohtajani ja näki vielä paljon turhaa päänvaivaa, kunnes laskut lopulta kävivät yhteen. Viimein tuli selville, että meillä jakeja lukuunottamatta vielä oli 25 juhtaa.
Kahdestoista luku.
Mitä saimme kokea matkalla Bogtsang-tsangpohon.
Viiden viime päivän kuluessa olimme matkanneet 67 kilometriä suuntaan Et. 33° It. ja jatkoimme marraskuun 22 p. vielä pienen taipaleen samaan suuntaan. Olimme nyt suurella, selvästi huomattavalla tiellä, joka muistutti noin 50:tä rinnakkain kulkevaa jalkapolkua; suolakaravaanien lampaat ja kullankaivajain jakit olivat ne polkeneet. Kebetshungussa, missä paimentolaisten leiripaikat olivat, kääntyivät uudet ystävämme takaisin. Tässä Tibetin osassa ei tapaa samaa jyrkkäpiirteistä vuorijärjestelmää kuin edempänä idässä, missä pitkittäiset laaksot vuorottelevat yhdenmukaisten vuorijonojen kanssa. Täällä saa kulkea päiväkaudet yhteensullottujen, matalain kumpujen keskellä, ja niiden väliltä löytää pienen tasaisen aukean. Tästä myllerryksestä ei kohoa mitään korkeita, seutuja vallitsevia vuorijyrkänteitä ja turhaan silmä etsii niitä saarentapaisia jäätikköharjuja, jommoisia Itä-Tibetissä näimme.
Ankarana pakkaskautena oli ollut aivan tuuletonta, mutta kun yöllä myrsky jälleen puhalsi, nousi lämpömäärä -20,4 asteeseen. Seuraavana päivänä ratsastaminen oli peräti vaikeata. Me ratsastimme eteläkaakkoon ja saimme kylkeemme kovan lounatmyrskyn, niin että olimme melkein tukahtua sen maata pitkin pyörittämiin pölyaallokkoihin. Se oli koko kova koettelemus; käsiä ei voinut käyttää mihinkään, kartanlehdet repesivät riekaleiksi, ja ehdottomasti tuli kysyneeksi itseltään, tokko tässä enää elävänä pääsee seuraavaan leiripaikkaan. Kasvot vääristyvät ja saavat aivan toisen ilmeen, sillä riihattomassa tuulessa tahtomattaan puristaa kasvojen lihakset kokoon silmiä suojellakseen, syntyy joukko liikanaista ryppyjä, jotka valkaisee ja täyttää hieno pöly. Silmät ovat veristyneet ja vetiset, kyyneleet valuvat alas poskipäitä, jäätyvät ja imevät pölyä itseensä. Huulet turpoavat ja särkyvät, ja kynsien alla nahka repeää, niin että sormenpäät ovat veriset.
Vihdoin pääsen, pikemmin kuolleena kuin elävänä, leiriin, missä väki on mitä suurimmin ponnistuksin pannut Muhamed Isan teltan pystyyn ja kauvan aikaa puuhattuaan ja puhallettuaan saanut nuotionkin viritetyksi, joka kerran sytyttyään riehahtaa hulmuaviin liekkeihin ja syytää säkeniä tuulispäiden niitä vinhasti piiskatessa. Kiiruhdan valkean ääreen saadakseni vereni jälleen virtaamaan, mutta se vaatii runsaan aikansa. Vähitellen kasvojen lihakset jälleen sulavat, eikä suupielistä kisko enää niin paljon nauraessa, vaikkapa nauruun onkin nyt niin vietävän vähän aihetta. Lämpimän houkuttelemina saapuu nuotiolle puolisen tusinaa viimeisiä muulejamme. Sonam Tsering tahtoo ajaa ne pois, mutta minä armahdan viluissaan värjötteleviä eläinparkoja. Mitä vähemmäksi niiden luku käy, sitä huolellisemmin hoidamme eloonjääneitä, ja minä yhäti vielä toivon, että ainakin muutamat niistä pääsevät ystävällisempiin seutuihin. Suuria toiveita ei siitä tosin ole, sillä ohra ja maissi on miltei tyyten syöty, ja riisiäkin on vain säkillinen.
Marraskuun 24. päivä. Kuukauden päästä jouluaatto. Vieläköhän siihen asti pysymme yksissä? Viime leirissä ei eläimille ollut pisaraakaan vettä, emme täälläkään löytäneet muuta kuin kovaa jäätä erään hyvin ahtaan laaksorotkon suulta, niin että yöllä jälleen kuoli kaksi muulia ja aamulla kolmas. Minun papurikkonikin oli surkeassa tilassa; minä ratsastin nyt suurella keltaisella konilla, joka ennen oli kantanut venettä ja sitte keittiökalustoa. Viimemainittu sälytettiin nyt yhden parhaan muulimme selkään, mutta se kuoli ennen kuin seuraavalle leiripaikalle päästiin, ja yksi karavaanin hevosista sai käydä noutamassa sen kantamat arkut.
Neljä muulia mennyt yhtenä päivänä! Nyt minulla oli niitä enää vain kahdeksan. Koko kuormastoamme kantoivat jakit, nuot uljaat jakit! Erotessamme kuolleiden luota hiipi kohta susiparvi rotkoista niiden luo. Islam Ahun, joka seurasi minua ja Robertia Rehim Alille tapahtuneen onnettomuuden jälkeen, koetti niitä hätistää pois, mutta turhaan. Yhtä raadoista oli neljä isoa korppikotkaa jo pahoin pidellyt; ne lienevät saapuneet jo varhemmin, sillä ne olivat jo kylläisiä ja hyppelehtivät vain vaivoin syrjään meidän ohi ratsastaessamme. Korpit odottivat jonkun matkan päässä vuoroaan.
58 hevosesta ja 36 muulista oli meillä enää jäljeltä 12 hevosta ja 8 muulta. Eloonjääneiden suhdeluku oli siis jotenkin sama kuin alkuperäinen suhdeluku. Olisi kuitenkin hätiköityä päättää tästä, että hevoset olisivat yhtä kestävät Tibetin ylämaalla kuin muulit. Jos meillä jarkentilaishevosten sijasta olisi ollut pieniä, sitkeitä sanskarilaisponeja, niin olisi tulos varmaan langennut hevosten puolelle. Mutta toiselta puolen oli meillä ainoastaan Poonchin muuleja. Jos meillä niiden asemesta olisi ollut tibetiläisiä, niin olisivat nämä todennäköisesti kestäneet paremmin kuin hevoset. Mutta Ladakissa tapaa aniharvoin tibetiläisiä muuleja.
Neljä päivää kävi nyt kulku kohti puolipäivän aurinkoa, hitaasti halki solien ja mutkittelevain laaksojen, poikki pienten aukeiden, joilla kiangit elivät ihanaa, vapaata elämäänsä, yli koviksi jäätyneitten jokien ja ohi lähteiden, joiden reunoilla jää auringossa hohti smaragdivihreänä, ohi lammaskatraan ja neljän teltan ja vihdoin päätyen avoimelle, vuorten sulkemalle lakeudelle, joka painui tuntuvasti etelään päin ja jonka keskellä miltei tyhjiinkuivunut suolajärvi kipsi- ja suolakiteittensä avulla säteili kuulakkata hohdetta, johon vain vastasataneen lumen loistetta voi verrata.