Näytimmepä silloin mokomilta, että olisimme voineet säikähtää toisiamme. Olimme kuin mitäkin pöhöttyneitä, haudasta kaivettuja, auringonpaisteessa kuivattuja ja valkealla öljymaalilla siveltyjä koleraan kuolleita raatoja! Kasvot, kädet ja vaatteet olivat suolasta valkoisina. Lammasnahkaturkkiani en enää koskaan voinut pitää ylläni; se jäykistyi, repesi neuleistaan ja sai monien muiden vaatekappaleiden kera jäädä virumaan tien oheen.
Vielä emme kuitenkaan olleet päässeet matkamme puoliväliinkään. Miehet ponnistivat voimiaan, aivan kuin olisi heidän pitänyt kahlata metrinsyvyisessä vedessä. Monestikaan en voinut nähdä heitä suolapilvien lävitse, eikä jäätäkään juuri voinut nähdä reen edessä; minusta tuntui siltä, kuin pysyisimme me paikallamme ja vaahtoava, liidunvalkea hyrsky meidät nielaisisi kitaansa. Jopa heräsi minussa arvelu, tokko enää hengissä pääsisimme toiselle rannalle. Ei ollut minussa paljon henkeä jälellä, kun vihdoin tulimme maihin. Reki ankkuroitiin, jottei myrsky saisi sitä valtoihinsa, ja sitte kapusimme viiden rantapenkereen yli, päästäksemme viimein suojaan erään lammasnavetan seinän taa, joka oli rakennettu kuudennelle pengermälle. Onneksi löysimme sieltä kuivaa jakinlantaa aika paljon ja saimme pian viritetyksi savuavan nuotion, jonka lämmössä sain paistatella hyvän hetken, ennen kuin edes johonkin määrin sain jäseneni sulatetuiksi.
Leiristä n:o 102 oli 3,260 askelta järven eteläisimpään poukamaan. Siellä kävi laitumella suuria karjalaumoja, ja laakson suuhun oli pystytettynä kuusi telttaa. Kello 5 tienoissa myrsky taukosi yhtä äkkiä kuin oli noussutkin, ja ilma tuli vallan kammottavan hiljaiseksi. Kun kello 9 aikaan tein ilmatieteelliset havaintoni, makasivat mieheni jo yhdessä rivissä seinää vasten, kasvot maata vasten, polvet pystyssä ja kyljet kiinni toisissaan kuin sardiinit rasiassa. Mutta uni heillä oli hyvä, sen tiesi heidän hirsien vetelemisestään.
Rannalla oli suolattoman veden äyriäisten kuoria ja muutamassa mätäneväin levien muodottomassa läjässä paljon hanhenhöyheniä. Nykyään järven vesi on juomavedeksi kelpaamatonta, mutta ennen on Ngangtse-tso ollut suolaton vesi, silloin nimittäin, kuin sillä vielä oli laskunsa erääseen naapurijärveen.
Edellisen päivän ponnistusten uuvuttamina me nukuimme pitkään, ja ylös päästyämme lähdimme jälleen taivaltamaan koilliseen suuntaan, kohti punaista porfyyrivuoristoa, joka häämötti järven vastakkaisessa päässä.
Ennen sinne tuloamme leiriydyimme eräässä syvässä rotkossa, jossa saimme suojaa tuulelta. Muuan paimen kaitsi lampaitaan vuorenrinteellä ja yritti meidät nähtyään puittaa matkoihinsa, mutta Rabsang sai hänet kiinni. Hän luuli meidän olevan rosvoja; eikä hänellä, toisen palveluksessa ollen, ollut meille mitään myötävääkään. Mutta Rabsang vaati häntä saattamaan meidät hänen isäntänsä luo. Sillävälin olivat toisetkin miehistämme saapuneet, mutta ilman Isheä, joka oli sairastunut ja jäänyt makaamaan keskelle jäätä; illalla hänet nouti pari toveriansa. Kaikki olivat vallan nääntyneet väsymyksestä ja pyysivät tammikuun 4. päiväksi vain lyhyttä päivämatkaa. Se meille sopikin hyvin, sillä äskenmainitun paimenen isäntä saapui sillävälin ja möi meille lampaan, voita, hapanta maitoa ja pussillisen tupakkaa. Sattuipa tämä tosiaan hyvään aikaan, sillä ruokavarastomme oli jo loppuun kaluttu. Tupakka varsinkin miehille oli tervetulleinta, sillä viime aikoina heidän oli ollut pakko sauhutella jakinlantaa! Isäntävanhus antoi minulle paljon hyödyllisiä tietoja Ngangtse-tsosta sekä kertoi järven etelärannalla nykyisin olevan 50-60 telttaa. Tähän asti oli siis kaikki käynyt hyvästi — mutta päiväpä ei vielä ollutkaan päättynyt!
Neljästoista luku.
Takaisin ajetut!
Synkeä, vento päivä oli tämä tammikuun 4:s v. 1907! Puolipäivän aikaan saapui Islam Ahun leiriimme, puoli kuoliaana väsymyksestä. Hän oli lähtenyt pääkortteerista tammikuun 2. päivänä ja etsinyt minua ristiin rastiin järveltä, oli käynyt sekä läntisellä että eteläisellä rannalla ja nyt viimein osunut notkoomme rekeni vereksiä jälkiä seuraten. Hän toi minulle seuraavan kirjeen Robertilta: "Eilen, tammikuun 1. päivänä, tuli leiriin kuusi aseellista miestä, tekivät meille muutamia kysymyksiä ja lähtivät sitte tiehensä. Mutta tänään, toisena päivänä, he palasivat takaisin vielä enempien miesten kera ja sanoivat Naktsangin kuvernöörin antaneen käskyn, ettemme saisi enää jatkaa matkaamme, koskei meillä ollut devashungin passia; meidän täytyisi siis pysähtyä sinne, mihin olimme ennättäneet. Miehet tahtoivat myöskin vastausta masterilta saattaakseen sen kuvernöörille, joka heti paikalla ilmottaisi meistä Lhasaan! He odottavat vastausta kärsimättöminä, jonka vuoksi lähetän tämän kirjeen."
Sitten kun Islam Ahun oli levähtänyt ja syönyt vatsansa kylläiseksi, sai hän palata takaisin leiriin n:o 97 ja viedä kirjeeni Robertille. Tämän käskin sanomaan lähettiläille, etten antaisi mitään vastausta ennen kuin itse tapaisin heidät; mutta jos heille oli niin kovin tärkeää saada minulta vastaus, niin piti heidän saapuman iltapäivällä tammikuun 5. päivänä järven pohjoisrannalle, kolmen engl. penikulman matkan päähän leiristä n:o 98. Jolleivät sinne tulisi, saisivat itse vastata seurauksista. Muhamed Isan piti tulla mukaan tulkiksi.