Nyt siis asemani kärjistyi. Ei ollut enää kysymys mistään väärästä hälyytyksestä. Matkastamme oli viesti viety Lhasaan, ja me olimme joutuneet Naktsangin kuvernöörin käsiin. Robertille lähettämälläni kirjeellä olin koettanut voittaa aikaa, jotta ennättäisin suorittaa vielä ainakin yhden luotauslinjan. Jollen Naktsangista saisi lupaa jatkaa matkaani, niin tahdoin ainakin vallata Ngangtse-tson tieteelle. Sitte saisi suuri paluumatka alkaa. Tuo ääretön jännitys, jota viime kuukauden ajan olin tuntenut, oli nyt tullut huippuunsa: Ngangtse-tsosta piti siis tulla Tibetin-matkani käännekohta. Minä vallan kuulin korvissani niiden saranoiden narahtavan, joilla pyhien kirjain maan, etelän kielletyn maan portit edessäni lyötiin kiinni.
Viimein me lähdimme kohti leiriä n:o 104, joka oli etelärannalla itään päin leiristä n:o 99.
Tammikuun 5. päivä oli ihana, tuuleton ja melkeinpä lämmin, kun varahin lähdimme matkaamaan jäätä pitkin suuntaan Pohj. 19° It. Jokohan tuli kevät? Saapuiko se ehkä tänne eteläisempiin seutuihin näin aikaisin? Se oli meistä tuntunut vielä niin etäiseltä, ettemme edes joutuneet kaipaamaankaan sen lauhkeita tuulahduksia, tuntiessamme ruumiissamme Tshang-tangin kaikki talvikylmät. Me tarvitsimme sulaaksemme paljoa enemmän lämpimyyttä. Jää paukkui, rätisi ja halkeili kuin riivattu, mutta se ei ollut syynä huonoon uneeni!
Jääkentät olivat täällä pitkiä aaltomaisia muodostumia; joka hetki tapasimme ylöspursuneesta ja sitte jähmettyneestä vedestä muodostuneita väliseiniä, jotka olivat hauraita kuin lasi. Suurimman syvyyden, 10,03 metriä, tapasimme 10,7 kilometrin päässä lähtöpaikastamme; se oli syvin kohta, minkä koko Ngangtse-tsossa mittasimme. Järvi on siis syvempi idässäpäin; länsituuli täyttää sen läntisen puoliskon paljoa tuntuvammin hiekalla ja pölyllä.
Puolivälissä matkaamme näimme jäällä vastaamme tulevan pienen mustan pilkun Laän-laaksosta päin. Se oli hadshi, joka kiidätti minulle kirjettä. Lähetit olivat saaneet uusia käskyjä Naktsangin kuvernööriltä. Neljän päivän perästä tämä tahtoi itse omassa korkeassa persoonassaan saapua luokseni; siihen asti piti hänen miestensä tarkoin valvoa minua. Sen vuoksi nämät jäivät karavaaniin, mutta sallivat Robertin ja Muhamed Isan siirtää leirin edemmäksi leiristä n:o 97, missä oli parempi laidun. Pari päivää oli siis minulla vielä vapautta. Naktsangin kuvernööri! Sama mies, joka v. 1901 oli katkaissut etelässä matkani Selling-tson rannalla. Häneltä ei minun käynyt armoa odottaminen. Päinvastoin olin minä edellisellä kerralla tuottanut hänelle niin paljon harmia ja ikävyyksiä, että hänen täytyi olla vallan raivoissaan siitä että jälleen olin rohjennut palata hänen maakuntaansa.
Tammikuun 6. päivänä oli Ishen laita niin huono, että hadshin täytyi ottaa hänet mukaansa pääkortteeriin. Nyt kuljimme taasen jäätä pitkin suuntaan Pohj. 49° It. Mutta tuskin olimme päässeet toiselle luotausavannolle asti, kun takanamme tuli näkyviin kolme miestä, jotka seurasivat jälkiämme. He viittoivat meitä pysähtymään; oli siis tullut uusia viestejä. Ennätimme vielä hakata avannon auki ja luodata siinä, ennen kuin he juoksujalkaa saavuttivat meidät. Ne olivat Muhamed Isa ja kaksi muuta miestäni, hengästyksissään ja hiestyneitä.
"Mitä uutta kuuluu pääkortteerista?" kysyin.
"Sahib, 25 tibetiläistä on pystyttänyt telttansa meidän telttaimme ympärille. Tänä aamuna me yritimme siirtää pääkortterin rannalle, ollaksemme teitä lähempänä. Kaikki juhdat olivat jo kuormitetut ja me tahdoimme juuri lähteä matkaan, kun ne ryömivät ulos teltoistaan ja pakottivat jälleen purkamaan kuormat ja käskivät meidän pysyä paikoillamme."
"Oletteko kuulleet mitään uutta kuvernööristä?"
"Hänen pitäisi tulla kolmen päivän perästä. Ratsastavia lähettejä tulee ja menee joka päivä, monesti useampia päivässä, ja he tuntuvat ratsastavan aika nopeasti. He ovat alituisessa yhteydessä kuvernöörin kanssa ja lähettävät hänelle ilmotuksia."