"Mitä he sanovat siitä, että pysyn näin kauvan poissa?"
"He ovat siitä kovasti ihmeissään ja kyselevät meiltä lakkaamatta, minkä takia sahib noin kuljeskelee ympäri jäätä. Heillä on vakoilijoita rannoilla, ja luulevat he sahibin nostavan avannoista kultaa järvenpohjasta."
"Minkä luulet olevan heillä tarkotuksena, Muhamed Isa?"
"Hm, mikään hauska se ei liene. Heidän aikomuksensa on aivan varmaan katkaista meiltä edemmäs kulku ja pakottaa meidät kääntymään takaisin pohjoiseen."
"Siitä saamme kiittää sitä riivatun Bogtsang-tsangpon miestä, joka lähetti meistä pikaviestin Naktsangiin! Mutta jos meillä täällä käy tie pystyyn, on niiden vietäväin hankittava meille uusi karavaani, ja sitte lähdemme Pekingiin! Sieltä nyt totisesti hankin itselleni Kiinan hallitukselta luvan Tibetin halki kulkemiseen. Miten on karavaanin laita?"
"Kaikki hyvin. Toispäivänä kuoli yksi muuli ja eilen minun musta ratsuni. Kahdeksan hevosta ja yksi muuli on vielä jäljellä. Jakit jaksavat mainiosti."
"Tämän järven rannalla ne saavat aikaa huoahtaakseen. Sillä jos meidän pitää keskustella Lhasan viranomaisten kanssa, niin kestää se parisen kuukautta. Lähde nyt takaisin toisten luo ja tervehdä heitä minulta."
Me aloimme jälleen luodata ja saimme suurimmaksi syvyydeksi 8,35 metriä. Rannoilla voi selvästi erottaa vanhat rantavallit — täällä päin ne ovat länsimyrskyjen nostattamain tyrskyjen jyrkentämät. Korkein niistä oli ainakin 15 metriä. Eräässä kohden käveli yksinäinen susi, toisaalla söi 25 kiangia nurmea; ne katselivat meitä kauvan ja uteliaasti, mutta ottivat sitte lipetin vinhaan kuin tuuli. Kantajamiehistämme emme nähneet vilahdustakaan, ja rannalla, missä kuljimme korkeinta vallinharjaa pitkin, emme huomanneet heidän jälkiään. Mikseivät he antaneet meille tulimerkkiä? Vihdoin hoksasimme heidät aika kaukana pohjoisessa päin. Väsyneinä he olivat käyneet nukkumaan heti maalle päästyään. Minä en heitä torunut, mutta Rabsang kävi kiinni ensimäiseen, jonka tapasi, ja löylyytti jokaista vuoron perään — mikä ei lainkaan estänyt heitä illalla laulamasta yhtä hilpeästi kuin ennenkin.
Nyt olin saanut päätetyksi työni Ngangtse-tson järvellä, kuljettuamme 106 kilometriä edestakaisin sen jäällä 4,690 metriä korkealla!
Tammikuun 7. päivänä piti kantajien lähteä viemään kaikkia tavaroitamme — telttaani lukuunottamatta — pääkortteeriin; minä jäin odottamaan ratsuani, en antanut minkään häiritä mielenrauhaani enkä pitänyt lainkaan kiirettä joutua Tibetin sotilasviranomaisten käsiin — noiden inhottavain, mustain ratsurien, jotka jo niin usein ennen olivat nostaneet minulta tien pystyyn. Shigatsesta ei tullut mitään tietoja, Intiasta ei mitään postia! Olin tingannut ne marraskuun 25. päiväksi Dangra-dshum-tsohon, ja nyt oli jo tammikuun 7:s! Olisiko Ganpat Sing sittekin hukannut postin, vai eikö hän lainkaan ollut saapunut Lehiin? Olisiko ehkä valtiollisista syistä ollut mahdotonta lähettää postiani minulle Intiasta? — —