"Me annamme teille vaikka kaksikymmentä hevosta."
"Ei, kymmenen riittää." Ja nyt laadittiin ja allekirjotettiin sitoumus.
"Tiedättekö vielä jotain uutta?"
"Kyllä, sen että kuvernööri on ottanut mukaansa vain 12 omaa palvelijaansa. Hän tietää bombo-tshimbon palanneen tänne takaisin, sillä hän on saanut Bogtsang-tsangposta kirjeen, jossa sanotaan saman herran, joka viisi ja puoli vuotta oli siellä kameelikaravaanin kera, uudelleen olevan täällä. Silloin hän heti lähetti pikaviestin Lhasaan ja odotti vastausta kymmenen päivää, mutta päätti sitte itse tulla tänne."
Jälleen joutui kärsivällisyyteni koetukseen, niinkuin en sellaisesta muka jo olisi saanut tarpeekseni. Vihdoin, tammikuun 11. päivänä, erotimme pienen ratsasjoukon kunnailla, ja pian oli sinivalkea teltta pystytetty tibetiläisten leiriin, niin että heillä niitä nyt oli kaikkiaan seitsemän. Sitte saapui vielä parvi ratsumiehiä, joista yksi istui hyvin kumarassa ja oli puettuna punaiseen puuhkaan ja muuten aivan turkisten sisään. "Se on hadshi Tsering", ilmotettiin minulle. Saattojoukolla oli kiväärit, joissa lepatteli pienet punaiset liput. Miehet näyttivät perin vilustuneilta ja katosivat heti telttoihinsa, emmekä sinä päivänä enää nähneet heitä sen enempää.
Tammikuun 12. päivänä. Liian varahin saapui lähetti tiedustamaan minulta, tahdoinko saapua kuvernöörin telttaan vai oliko tämän ensin tultava minun luokseni. Annoin vastata, että lähetän kuvernöörille tiedon, milloin voin ottaa hänet vastaan. Kurja, monissa myrskyissä repeytynyt telttani pantiin nyt niin oivalliseen kuntoon kuin olosuhteet sallivat; enempää kuin kahta vierasta ei siinä voinut vastaanottaa, mutta näitä varten levitettiin maahan huopapeitteitä ja patjoja, ja näiden istuinpaikkojen ja minun sänkyni väliin pantiin mahtava hiilipannu, jotta vanhus saisi lämpöä. Viestini oli juuri lähtenyt, kun sinivalkean teltan eteen tuotiin kaksi hevosta, joiden selkään vanhus sekä eräs nuori lama nousivat; hevosia talutettiin suupielistä, muut tibetiläiset astuivat jalan, ja niin läheni koko saattue hitaasti meidän telttojamme kohti.
Hladshe Tsering, sillä se oli todellakin tämä vanha ystäväni, tuli puettuna kiinalaiseen paraatipukuun, kiinalaiseen lakkiin, joka oli koristettu kahdella ketunhännällä ja valkoisella lasinupilla, ja saappaisiin, jotka olivat sametilla päällystetyt ja varustetut paksuilla valkoisilla anturoilla. Avarilla riippuhihoilla varustetun silkkikauhtanansa päällä hän kantoi lyhyttä saukonnahkakaulusta ja vasemmassa korvalehdessä isoa kultaista rengasta, joka oli koristettu pyöreillä turkoosikivillä. Hänen ilmautuessaan telttani ovesta sisään astuin hänelle vastaan tervehtiäkseni häntä. Me tunsimme toisemme heti kohta ja tervehdimme toisiamme sydämellisesti, milteipä syleilimme toisiamme, ja puhuimme siitä miten merkillinen sattuma se oli, että nyt kohtaisimme toisiamme uudestaan viiden vuoden perästä täällä keskellä aavikkoa. Kädestä pitäen vein hänet vaatimattomalle kunniasijalle ja pyysin lamaa, hänen sihteeriään, joka oli v. 1901 tuntemaan oppimani Dshunduk Tseringin poika, myöskin "painamaan puuta". Itse istuin jalat ristissä vuoteellani, Robert ja Muhamed Isa asettuivat oven suuhun, jonka aukon pian täytti täydellinen mosaikki-kuva tibetiläisiä kasvoja. Muhamed Isa, tulkkini, oli puettuna eversti Younghusbandilta Lhasassa saamaansa kunniapukuun; se oli paksua, kirsikanpunaista tibetiläistä villakangasta; uumilleen hän oli kietonut kirjavan vyön ja päähänsä pystyttänyt korkean, kultakuteisen peshawarilaisen turbaanin. Loistollaan hän löi meidät muut aivan varjoon.
Asetettuani esille laatikollisen egyptiläisiä paperosseja ja Hladshe Tseringin hetkisen katseltua telttani sisustusta, lausui hän totisen ja huolestuneen näköisenä:
"Naktsangin käskynhaltijana en voi sallia teidän jatkaa matkaanne täältä Shigatseen tahi mihinkään muuhun Naktsangin rajojen sisäpuolella olevaan paikkaan. Olen personallisesti saapunut luoksenne pyytämään teitä, että mitä joutuisimmin lähdette pois maakunnastani. Kohta englantilaisen Lhasan-retkikunnan jälkeen sain devashungilta käskyn, etten sallisi europalaisten enempää kuten ennenkään liikuskella Naktsangissa. Ohjeeni sisältää sen, että virkavelvollisuuteni on, yhdenkään europalaisen tunkeutuessa Naktsangiin, pidättää hänet ja pakottaa palaamaan takaisin."
Minä vastasin: "Ei ole mahdollista, että olosuhteet nytkin vielä olisivat samat kuin viisi vuotta takaperin, jolloin viidelläsadalla sotamiehellä pidätitte karavaanini. Sen jälkeenhän on Intian hallitus tehnyt devashungin kanssa Lhasassa sopimuksen, ja nyt ovat kummatkin hallitukset aivan ystävällisissä väleissä keskenään."