"Kaikki olisi hyvin, mutta onko teillä todistusta siitä, että tashi-lama ottaa vastatakseen postinne teille lähettämisestä? Teillä ei ole passia devashungilta? Onko teillä ehkä tashi-lamalta? Minulle ei ole annettu toimeksi teitä palvella. Jos minä omin uhin lähettäisin kirjeenne Gyangtseen, niin menettäisin pääni."
"Minä lähetän kaksi omista ladakilaisistani kirjettä viemään."
"Ei, maa on suljettu niiltä yhtä jyrkästi kuin teiltä. Ja miten kauvan aikaa muuten luulette täytyvänne täällä viettää vastausta odottaessanne? Useampia kuukausia?"
"Ah ei, Gyangtseen on 165 engl. peninkulmaa, ja lyhyilläkin päivämatkoilla ei se kestäisi kauvempaa kuin 20 päivää."
"Minä en lähde tästä paikasta, ennenkuin te olette lähtenyt tiehenne ja jatkanut matkaanne pohjoiseen päin Naktsangin rajan yli."
"Ja minä en ennen lähde matkaan, kuin olen saanut Gyangtsesta vastauksen kirjeeseeni."
"On mahdotonta jäädä tänne niin kauvaksi asti. Te ette voi elättää väkeänne; täällä ei ole lainkaan paimentolaisia, ja lähettyvillä asuvat ovat rutiköyhiä."
"Etelärannalla näin sangen paljon telttoja ja suuria karjalaumoja. Pahimmassa tapauksessa voimme elää metsästyksellä, riistaa täällä on runsaasti. Kun en muuta vaadi, kuin että annatte minun täällä odottaa vastausta, niin täytyy teidän se ainakin minulle myöntää."
"Siinä erehdytte; minun asemassani olevalle miehelle ei Shigatsella eikä Gyangtsella ole mitään merkitystä. Englantilaisten lähdettyä Tibetistä lähetti devashung jokaiseen dsongiin (kuvernööri-kaupunkiin) koko Tibetissä kirjelmän, jossa sanottiin että tosin olimme tulleet lyödyiksi, mutta ettemme olleet menettäneet yhtään osaa maastamme, vaan siinä yhä vielä olimme herroja, samoin kuin että europalaisten matkustajain suhteen vanhat määräykset pysyvät voimassa. Minä itse puolestani tahdon olla teitä kohtaan niin huomaavainen kuin voin, ja palajan nyt lähinnä omaan telttaani ja neuvottelen miesteni kanssa." —
Samaan aikaan pidin minäkin sotaneuvottelua Robertin ja Muhamed Isan kanssa. Oli päivän selvää, ettemme voineet jatkaa matkaamme etelään päin. Sitä vastoin näytti siltä, kuin voisimme tunkeutua kiertotietä Dangra-dshum-tson ympäri sen länsipuolella olevaan maahan, jota, kuten Hladshe Tsering oli sanonut, hallittiin Saka-dsongista käsin. Jos meidät sieltäkin karkotettaisiin, niin lähtisimme Pekingiin. Minkä vuoksi? Minä tosin olen yleensä suuri optimisti, mutta minussa asui vankkana ajatus, että miksen minäkin voisi yhtä hyvin kuin aikoinaan Marco Polo siihen määrään hurmata Kiinan keisaria, että hän antaisi minun jonkin erityisen tehtävän varjolla matkustella vapaasti Tibetissä! Muhamed Isa arveli, että Pekingiin oli suunnattoman pitkältä, mutta Robert oli aivan haltioissaan matkan johdosta. Meidän tuli vain ottaa mukaan paraat miehemme; muille voisi kyllä helposti hankkia luvan palata Ladakiin Gartokin kautta. Itsellemme tosin alussa tulisi sangen tukala matka, mutta Etelä-Mongoliassa sitten karauttaisimme baktrialaisilla kameeleilla aron halki kuin sen omat villit pojat juuri siihen aikaan, jolloin kevätkukkaset ihanimmin tuoksuvat. Millään ilmeellä en tahtonut palata kotiin voitettuna miehenä. Minä koetin valaa molempiin toisiin omaa innostustani ja kuvasin heille kameeliratsastustamme kuin mitäkin satua tahi romaania.