Kaikki muut olivat jo matkalla, kun Robert, Rabsang ja minä liuvuimme muuatta jyrkkää, kuiluntapaista kourua myöten penkerettä alas ja nousimme siihen erinomaiseen alukseen, jonka piti kantaa meitä pyhällä virralla. Nämä Tsangpo-veneet ovat yhtä yksinkertaisia kuin käytännöllisiä. Ajateltakoon runkoa tahi pikemmin telinettä, joka on yhteenliitetty ohuista, sitkeistä oksista ja kaarista ja jonka ympäri on pingotettu neljä yhteen neulottua jakinnahkaa, jotka puristetaan kokoon puukehällä, mikä samalla on reuna — ja vene on valmis. Se on kömpelö, miltei neliskulmainen, mutta edestä hiukan kapeampi kuin takaa. Raskas se ei ole, onhan tavallinen miehenkantamus. Kaikki veneet, jotka nyt veivät pyhiinvaeltajia uudenvuodenjuhlaan, ja ne, joilla maanviljelystuotteita tahi polttoaineita kuljetetaan Sigatseen ja Tashi-lunpoon, kantavat niiden omistajat jälleen takaisin joenrantaa pitkin. Suuri osa Hlindug-lingin asukkaita, missä viimeinen leirimme oli ollut, elättää itseään lauttausammatilla. Mutta kantavuutta on näillä veneillä; minun käyttämässäni oli meitä neljä miestä, ja se olisi voinut kantaa vielä paljoa suuremmankin painon.
Soutaja istuu ohuella laudalla ja soutaa koko ajan, mutta nurinpuolisesti, niin että peräpuoli on edellä, sillä hänenhän täytyy voida nähdä vesireitti virtaa alaspäin. Airot ovat alhaalta haarukan tapaan halaistut, mutta molempien sakaroiden väliin on neulottu nahkapalanen, niin että ne muistuttavat sorsan uimaräpylöitä. Soutajamme on itsetietoinen miekkonen ja vastaa neuvoihini vain ylevämmyyden hymyllä, heti kun koetan pöyhistellä kokemuksellani virtojen kulkemisessa. Virta se vie enemmän kuin hän vie venettä eteenpäin, mutta pitääkseen venettä vallassaan käyttää hän lakkaamatta atrojaan.
Minä voin häiritsemättä katsella virtaa, laskin aikamääriä, tein peilauksia, mittasin nopeutta ja piirsin kartan joen juoksusta. Katarakteja emme tavanneet, mutta kyllä kapeissa yhteenpuristetuissa kohdissa joitakin kohtia, joissa vesi muodosti pieniä koskipaikkoja ja kohisi rannan mutkauksissa. Se oli herttainen matka, ihanin millä koskaan olen ollut. Viimeistä päivämatkaamme emme olisi voineet sen loistavammin päättää; Tibetissä, missä luonto tähän asti oli tiellemme asettanut pelkkiä esteitä, kuljimme nyt eteenpäin luonnonvoiman avulla. Yksi maapallon suurimpia vieremälaaksoja levitti ympärillemme mahtavan panoraamansa, ilma oli niin tyven, ettei edes vähäisintäkään värettä näkynyt Tsangpon pinnalla.
Erään kallionkielekkeen juurella vallitsi eloa ja liikettä; monet ohralla, heinillä, polttopuilla ja lannalla lastatut veneet yrittivät juuri laskea maihin, ja toisista purettiin kuormat kirkuen ja laulaen. Kokonaisia venerivejä oli vedetty ylös rannalle ja viruivat siellä pohja ylöspäin, kuten mitkäkin karvaiset kilpikonnat. Laivurimme sai nelinkertaisen maksun ja uskoi tuskin silmiään — nyt hänen kannatti kustantaa itselleen huomenna lepopäivä.
Tämän omituisen "laivasillan" luona odotti Guffaru hevostemme kera; minä nousin jälleen pienen ladakilaishevoseni ja Robert punaruskean tibetiläishevosensa selkään, ja auringon tehdessä laskuaan lähdimme ratsastamaan, Rabsang edeltäjuoksijana, Niang-laaksoon. Pian eksyy maisemassa, joka on pelkkiä keltasavesta muodostuneita holvipolkuja ja kouruja. Opasta emme kuitenkaan tarvitse, sillä monia vaeltajia ja aasinajajia on vielä kulkemassa; he antavat meille tarvittavia tietoja, eikä yksikään ole nurjamielinen. Hiukan vasempaan tiestämme juoksee Njan-tshu, Gyangtsen joki ja Tsangpon etelästä tulevia suurempia haaroja, jonka rannoilla nähdään useita kyliä. Alkaa hämärtää; tunnen sydämeni kiivaasti sykkivän; jokohan tässä todellakin onnistutaan? Tulee pimeä; suuri valkoinen tshorten kohoaa aavemaisena aivan tiemme oikealla puolella. Rabsang kysyy eräältä yölliseltä vaeltajalta, pitkältäkö vielä on matkaa, ja saa vastauksen: "seuratkaa vain tietä, silloin tulette kohta jollekin kadulle." Oikealla kohoaa kumpu, ja sen huipulla kuvastuvat Shigatse-dsongin, raatihuoneen, piirteet heikosti taivasta vastaan. Nyt olemme valkeitten talojen keskellä ja seuraamme muuatta kapeaa katua, jolla on vieläkin pimeämpi. Etäällä avoimella paikalla seisoo moniaita kiinalaisia, jotka silmäävät meitä. Äkäisiä koiria tulee pihoista haukkumaan meitä. Mutta muuten nukkuu kaupunki, eikä missäkään ole väkijoukkoa sisääntulomme todistajana. Mutta missä ovat miehemme? Emmehän tiedä, minne he ovat majoittuneet. Mutta kas tuollahan jo seisoo Ramgjal näyttämässä meille tietä, ja vie meidät sen muurin portille, jonka takana sijaitsee Kung Gushukin puutarha.
Täällä tulevat Muhamed Isa ja kaikki toiset vastaan ja tervehtivät meitä, aivan kuin tahtoisivat minua onnitella riemuvoittoni johdosta. Me laskeudumme satulasta ja astumme pihan poikki siihen rakennukseen, jonka Kung Gushuk on antanut käytettäväksemme. Mutta se on kylmä ja kolkko kuin vankila, ja minä pidän puiston poppelien alle pystytettyä telttaani parempana. Odotellessamme Tseringiä istumme ison risuvalkean ympärillä, ja pian saapuu sinne useita tibetiläisiäkin. Minä en luo heihin lainkaan huomiota; olen liiaksi syventynyt omiin ajatuksiini. Onnistuttu oltiin, ja minä olin kuusikuukautisen matkan jälkeen koko Tibetin halki saavuttanut ensimäisen päämääräni! Myöhemmin illalla valmistui päivälliseni — se olikin minulle sangen tervetullut, sillä venematkalla ei meillä ollut ruokaa lainkaan mukana. Ja sitte oli minulla vielä kaksi runsasta tuntia aikaa valmistaa päivän kuluessa tekemäni muistiinpanot.
Kun seuraavakin päivä kului, eikä kukaan, hengellinen tai maallikko, meistä vähintäkään välittänyt, lähetin Muhamed Isan Tashi-lunpoon, jonka kultaiset katot eräällä aivan puutarhamme lähellä — joka oli Shigatsen eteläisessä etukaupungissa — sijaitsevalla vuorenrinteellä kimaltelivat ilta-auringon hohteessa kuin tulenloimot. Oivallinen karavaaninjohtajani etsi käsiinsä erään korkea-arvoisen laman, joka antoi vastata, että hän huomenissa lähettäisi jonkun ottamaan tarkempaa selkoa minusta ja aikeistani, ja että hän sitte antaisi enempiä tietoja. Samassa tuokiossa tuli vieras, eräs ylhäinen kiinalainen nimeltä Ma. Hän esitti itsensä minulle "lansan" eli 140-miehisen kiinalaisen sotaväenosaston päälliköksi, joka oli Shigatsen varusväkenä. Ma, joka oli dungani ja tunnusti Islamin oppia, tuli ensi hetkestä lähtien aivan erikoiseksi ystäväkseni, joka suopeudesta ja hyvätuulisuudesta lakkaamatta myhäili. Hän oli tullut viisi päivää sitte Lhasasta ja tulisi viipymään täällä niin kauvan, kunnes amban, Lien Darinin kenraalikuvernööri, hänet jälleen kutsuisi pois.
"On käsittämätöntä", sanoi Ma, "mitenkä teidän on onnistunut päästä tunkeutumaan Shigatseen kenenkään estämättä."
"Niin, suoraan sanoen olinkin odottanut kaikellaisia rettelöitä, ja jollei ennen, niin ainakin ollessani vain yhden tai parin päivämatkan päässä täältä."
"Minä en ole kuullut sanaakaan teidän tulostanne; mutta jos olisin tiennyt teidän lähenevän kaupunkia, niin olisi virkavelvollisuuteni vaatinut minua pidättämään teidät."