"Sittehän on minulle onni, että te vielä olette vieras täällä."
"Niin, mutta ikävintä on se, että minun tulee käymään huonosti, jos amban saa tietää teidän aivan asuvan täällä Shigatsessa! Mutta nyt se on liian myöhäistä, sitä ei voi enää korjata."
"Sanokaas minulle, Ma daloi, luuletteko että tashi-lama tulee päästämään minut puheilleen?"
"Sitä epäilisin. Heti tänne tuloni jälkeen pyysin päästä suurlaman puheille, mutta hän ei ole edes nähnyt hyväksi lähettää minulle mitään vastausta. Ja kuitenkin olen kiinalainen virkamies."
Tämä kuulosti sangen vähän rohkaisevalta minun korviini, joka olin muukalainen, tullut tänne ilman lupaa pohjoisesta käsin, ja jonka personasta ja aikeista ei kukaan täällä tiennyt rahtuakaan. Ja sitte on huomenna uudenvuodenjuhla, jonne voin sitä vähemmän ilman muuta mennä, kun tashi-lama itse on juhlassa läsnä. Mutta jotakin täytyi hänen sentään minusta tietää, miten muuten voin selittää Ngurbu Tundupin lähettämisen minulle postia tuomaan?
Odotimme kuitenkin tapahtumain kehitystä ja lähdimme paperilyhdyt kädessä ulos katsomaan yhtä hevosistamme, joka pilttuussaan oli heittänyt henkensä ja sen vuoksi oli saatettava pois. Miksi se ei enää voinut eloon jäädä, kun soimet olivat niin täynnä ohria, heiniä ja hakkelusta kuin ei vielä koskaan ennen, ja eläimet saivat seista pilttuissaan muurin vierellä, suojassa pakkaselta ja tuulelta, ja lepoaika niitä nyt odotti? Viisi veteraania ja viimeinen Poonchissa ostettu muuli olivat enää hengissä! Siinä rippeet siitä uljaasta karavaanista, joka kuusi kuukautta takaperin oli lähtenyt Lehistä! Kaikki muut viruivat Tshang-tangissa, myrskyjen kohistessa ylitsensä.
Puutarhassamme oli meidän nyt kaikinpuolin hyvä olla. Minun telttani kummallakin puolella seisoivat Robertin ja Muhamed Isan teltat, vähän edempänä ladaklilaisten teltta, ja molempain viimemainittujen edustalla roihusi tavallisuuden mukaan valtava rovio. Muuan mies ja vaimo Kung Gushukin väestä asuivat kurjassa hökkelissä portin vierellä, ja he hankkivat meille kaiken mitä tarvitsimme. Vaimo oli vanha ja raihnas, mustaksi maalattu, mutta vallan ylitse vuoti ystävällisyyttä. Lakkaamatta hän tuli telttaani, kumarteli ja kikatteli ja vivisteli pelkästä hyväntahtoisuudesta.
Helmikuun 11. päivänä herätettiin minut jo puoli 7:ltä sillä tiedolla, että kaksi herraa heti paikalla tahtoi päästä puheilleni. Hiilipannu ja lämmintä vettä tuotiin ja minä puin itseni kaikella kiiruulla, telttaa siivottiin, ja sitte pyydettiin vieraita käymään sisään. Toinen heistä oli korkea-arvoinen ja kookasvartaloinen lama nimeltä Lobsang Tsering, ja oli hän tashi-laman sihteerejä, toinen, Duan Suän, oli nuori kiinalainen, jolla oli hienot ja jalot kasvonpiirteet. Molemmat olivat erinomaisen kohteliaita, osottivat maailmanmiehen tapoja. Juttelimme kaksi tuntia yhtä mittaa kaikesta mahdollisesta; merkillistä kyllä, näytti tuloni Shigatseen olleen molemmille herroille aivan tietymätön asia. He kyselivät uudelleen nimeni, kulkemaani tietä ja tarkotustani, pienestä Ruotsi-parasta eivät he luonnollisestikaan olleet koskaan kuulleet, mutta kirjoittivat sen muistiin sen ruotsalaisen, englantilaisen ja kiinalaisen nimen.
"Aijon tänään olla läsnä uudenvuodenjuhlassa", sanoin. "En voi lähteä
Shigatsesta, näkemättä suurinta kirkollisista juhlista."
"Europpalainen ei vielä koskaan ole ollut läsnä juhlissamme, jotka ovat tarkotetut ainoastaan tibetiläisille ja meidän uskoisille pyhiinvaeltajille, eikä europpalainen siihen koskaan lupaa saisikaan."