Tällainen oli nyt tuloni Shigatseen ja tällaiset ensi kokemukseni siellä. Ei kissakaan ollut minua estänyt, ei yhtään uteliaita ollut kokoutunut kaduille meitä töllistelemään. Mutta nyt, kun jo olimme alkaneet kotiutua kaupungissa, herätti läsnäolomme siellä niin yleistä ihmetystä, kuin olisimme pudonneet suoraan taivaasta! Että tämä temppu oli niin hyvin onnistunut aivan ilman minun ansiotani, se riippui "erityisistä asianhaaroista". Hladshe Tsering oli selittämättömistä syistä päästänyt minut kynsistään ja itse avannut säkin, johon oli meidät työntänyt. Ne päälliköt taasen, jotka asuivat etelään päin Ngangtse-tsosta, olivat kai arvelleet: "Kun kerran Naktsangin kuvernööri on ne päästänyt menemään, emme mekään voi niitä pidättää." Onnenpotkaus oli myöskin minulle, että moniaat näistä päälliköistä olivat lähteneet Tashi-lunpoon uudenvuodenjuhlaan, ja että me itsekin, suurelle maantielle tultuamme, hävisimme muiden pyhiinvaeltajain sekaan. Sillä uudenvuoden päivinä tibetiläiset ovat kuin ukkometsot kiiman aikaan, jotka eivät näe mitään eivätkä kuule mitään! Ja vihdoin olin minä, karavaanin ainoa europpalainen, hiipinyt kaupunkiin vasta sitte, kun yö jo oli levittänyt tumman huntunsa maan yli.
Seitsemästoista luku.
Tashi-laman luona.
Paitsi jokakuukautisia juhlia on lamalaisella kirkolla neljä suurta juhlaa vuosittain, ja suurin niistä on uudenvuodenjuhla losar, jota vietetään muistoksi siitä, miten Shakja Muni Buddhan pääsi voitolle kuudesta harhaopista, oikea usko voitolle uskottomuudesta. Se jatkuu aina helmikuun alkuun ja on sen vuoksi samalla kevään ja valon juhla. Tästä kaksinkertaisesta syystä on losar erinomaisen suosittu juhla, irrottaen päiväpalkkalaiset kerrassaan 15 päiväksi työstä, paimentolaiset jakeistansa ja kauppamiehen myymäläpöytänsä äärestä — riemun ja huvin aika, mässäysten ja tanssien, vierailujen ja vastakäyntien, lahjojen ja vastalahjojen, kotien ja temppelien suursiivouksen ja koristelun kausi, uskonnollinen hartaus kaiken muun lomassa säestyksenä.
Suuriin temppelijuhliin on kaikilla vapaa pääsy; losar on koko kansan juhla, lamalais-opin karnevali, kuten vanhassa Roomassa luperkali- ja saturnali-juhlia pidettiin. Minulla oli onni sattua saapuville juuri lamalais-opin suurimman juhlan viettoon. Tashi-lunpon luostarikaupungissa. Puoli-yhdeltätoista saapui "Vatikaanin" nuori kamariherra Tsaktserkan erinomaisen hienossa keltaisessa silkkikauhtanassaan hänen pyhyytensä käskystä noutamaan minua juhlaan, ilmoittaen lama Lobsang Tseringin keralla olevansa määrätty minun personalliseksi saattueekseni Shigatsessa oleskeluni ajaksi. Mutta hän pyysikin minua pukemaan ylleni mitä minulla vain hienointa oli päällepantavaa, koska joutuisin istumaan julkisesti suurlaman palatsin nähtävissä. Olipa minulla pohjimmaisena eräässä arkussani vanha hännystakki, useampia silitettyjä paitoja ja kiiltokengät, jotka olin ottanut mukaani vasiten tashi-laman tähden, ja kun sitte Robert oli toisesta arkusta penkonut esille parranajovehkeeni, niin esiinnyinpä Tibetin karussa vuorimaassakin täytenä europalaisena herrasmiehenä. En sentään tulkkini Muhamed Isan prameutta voittanut; hänen kullalla kirjailtu turbaaninsa sai varjoon kaikki. Toisista saivat minua saattaa ainoastaan Robert, Tsering, Rabsang ja Namgjal.
Ratsastimme uusilla Ngangtse-tsolta tuoduilla hevosillamme luostariin, joka oli vain kahdentoista minuutin matkan päässä. Shigatse-dsong jää oikealle. Huikea väen paljous kuhisee luostariin päin, muistuttaen suuria markkinoita. Kohotessaan muuttuu tie varsinaiseksi kaduksi, jonka varrella munkeilla on kammionsa korkeissa valkeissa rakennuksissa. Laskeudumme maahan erään ison portin edustalla; korkealle ylitsemme kohoaa eräs tiilipunainen temppelirakennus, Tsogla-kang nimeltään, ja kaikkein ylimpänä loistaa Labrangin valkea julkipuoli, jonka yläreunassa on musta viiru ja ikkunain edessä valkeat katoskaihtimet. Tulee hämmästelleeksi sen uljasta, omaperäistä rakennetta, joka esiintyy kaikkine yksityispiirteineen ja tekee hyvin yhtenäisen, jyhkeän vaikutuksen. Mutta kenties johtuukin minun rakkaudestani Tibetiä kohtaan se, että pidän tässä ihmeellisessä maassa kaikkea niin viehättävänä ja suurenmoisena.
Nyt käy nousu melkoisen jyrkäksi, pyhiä asuinsijoja kohti, pitkin käytäväntapaisia, kivilevyillä laskettuja kujia, kunnes taaskin tukevan portin alitse kuljettuamme joudumme katon alle ja saamme samota puolihämäriä, hämäriä ja pilkkosen pimeitäkin käytäviä myöten, jotka vilisivät punakauhtanaisia lamoja, joutuaksemme valtaisten puupilarien kannattamalle lehterille, lopulta asettuen istumaan sen kapealle, puukaiteen reunustamalle kuistille, jonka erottavat lehteristä mustat, raskaat, jakinvillasta kudotut, alhaalta vaakasuorasti valkeiksi sivellyt uutimet. Minulle oli varattu europalaiseen tapaan nojatuolikin, ja olihan se hyvään tarpeeseen kolmetuntisten juhlamenojen aikana. Siinä siis istuimme kuin katottoman teatterin toisella rivillä, saaden kerrassaan oivallisen kuvan kaikesta mitä alhaalla kartanolla esitettiin.
Kaikkialle, altaaneille ja katoille, oli kirjavapukuinen väkijoukko ahtautunut; vanha korkea-arvoinen lama, joka on osottanut meille paikkamme, arvioitsee yleisön 6,000:ksi. Vastapäätä sijaitsevalla ylimmällä altaanilla istuu etumaisena Nepalin konsuli, nuori luutnantti, päässä pyöreä kultaviiruinen musta lakki. Hän puhaltelee savurenkaita paperossistaan ja on ainoa, joka sillä tavoin halveksii paikan pyhää luonnetta. Pitkinä riveinä istuu sitte kaupungin virkakunta, lehterillä alempana taasen vallassäätyiset naiset loistavissa, helyisissä tamineissaan, kerrankin juhlan kunniaksi kaikki kasvonsa pesseitä, jotta joutuu ihmeeseen näkemään vaaleita kasvoja kuin meilläkin. Meidän kuistimme alle altaanille taasen on sulloutunut suloiseen sopusointuun kaikenkarvainen rahvas, mikä hörppien teetä mukana tuoduista puukupeista, mikä tuttavansa päästä täitä hävitellen tai itse vuorostaan laskien sitä varten päänsä naapurin syliin.
Kuten kumpaisenakin edellisenä vuonna oli uudenvuodenjuhlalla nytkin tavallista juhlallisempi leima, houkutellen yhä runsaammin toivioretkeläisiä paikalle, sillä dalai-lama oli englantilaisten Lhasaan samotessa paennut, ja tämä pelkuri paavi oleskeli nyt halveksittuna Urgassa, Mongoliassa, jättäen maansa tunkeilevien naapurien saaliiksi. Moni pyhiinvaeltaja valitsi nyt Lhasan asemesta Tashi-lunpon, missä pantshen rinpotshe, Tshangin paavi, oli pysynyt paikallaan maan ollessa vaarassa. Tashi-lama oli nyt Tibetin korkein prelaatti, Lhasan paavin harhaillessa kodittomana pakolaisena, syöstyänsä tuhansia kansalaisiaan surman suuhun, ensin vakuuttaen heidät haavottumattomiksi.
Ylimmiltä kattosilloilta kajahti kumeita, pitkällisiä torventoitotuksia; pari munkkia siellä puhalteli eriskummallisia merisimpukoita, kutsuen juhlaan "gelugpan", keltaisten munkkien veljeskunnan. Vinoon oikealta alkaa kaihtimien verhoamalta lehteriltä kuulua näkymättömien laulajien kuoroveisuu, luoden mitä juhlallisimman tunnelman. Lehterin yläpuolella on toinen, kartanolle päin avoin; ainoastaan keskustaa kaihtaa punaviiruinen, keltaisesta silkistä tehty esirippu, jonka alareunassa riippuu raskaita kultahetuleita. Esiripun taakse ottaa paavi sijansa; hän on liian pyhä joutumaan täydellisesti väkijoukon näkyviin; mutta jotta hän voipi itse katsella juhlamenoja, on esiripussa pieni suorakulmainen aukko.