Siinä missä nämä molemmat virrat yhtyvät on Dok-tshu vuolas ja pauhaava, Brahmaputra taas hidasjuoksuinen, syvä ja tyven. Se on 46 metrin levyinen ja syvimmistä paikoin 4,67 metriä syvä. Uoma on siis sangen kapea ja onttoutunut, syöpynyt. Virtaava vesimäärä nousee 84 kuutiometriin sekunnissa, joten Tsangpo siis oli nyt ainoastaan puolitoista kertaa syrjäjokeansa suurempi. Paikka on 4013 metriä meren pintaa ylempänä.
Kun olin sanotut työt suorittanut, saivat ystävämme Tso Ting Pang jo Lava Tashi tulla mukanani lyhyelle soutumatkalle, jonka tein pääjoen laskusuuntaan. Kun taas nousimme maalle, eräälle ulkonemalle, oli väkemme sytyttänyt nuotion ja pannut pöytään parastansa, nimittäin kovaksi keitettyjä munia, kylmiä kananlihaleikkeleitä ja maitoa. Hauskassa sekalaisessa seurassa, johon kuului ruotsalainen, kiinalaisia, tibetiläisiä ja ladakilaisia, söimme myöhäisen päivällisen, keskellä suuremmoisinta, voimakkaimmin muovailtua maisemaa, mitä yleensä ajatella voidaan. Sillä aikaa kun toiset polttivat piippujansa ja hörppivät rasvaista teetänsä piirustelin minä luonnoksia tästä jättiläisportista, jonka kautta Brahmaputran vesipaljoudet vyöryvät itää kohti Dihong-laaksoon ja Assamin tasangoille. Olisin viipynyt täällä vielä kauvan, olisin katsellut kuinka tämä virta, joka ei koskaan kylläänsä saa, jokaisessa ohikiitävässä silmänräpäyksessä kantaa melkoisen vesiveron Dok-tshulta, mutta hämärä oli tulossa ja kuljettavanamme oli vielä pitkä paluumatka. Panimme sentähden veneen kokoon, sälytimme sen kuten muutkin matkatavarat vuokrattujen hevosien kannettavaksi ja läksimme ratsastamaan laaksoa ylöspäin. Mutta nytkin, kuten niin usein ennen, yllätti meidät pimeys. Edellämme kulki Rabsang kahden tibetiläisen kanssa. Nämä kolme lallattivat täyttä kurkkua. Kaikki olivat hyvältä tuulella. Ilma oli raitis ja miellyttävä. Tähdet tuikkivat kirkkaina, ja kiinalaishevosten kulkusten kilinä, joka sekottui iloisiin lauluihin, herätti vuorenseinissä uinailevan kimeän kaiun. Muutamassa vaarallisessa paikassa kylän lähellä, missä tie menee joen yli kiveämää myöten, tuli meitä vastaanottamaan väkeä paperilyhtyjä kantaen, pian sen jälkeen istuimme rauhallisina telteissämme, väsyttävän, mutta opettavan päivätyön suoritettuamme.
Kahdeskymmenesensimäinen luku.
Erakkomunkkeja.
Seuraavana päivänä nousimme hitaasti Dok-tshun laaksoa myöten luodetta kohti. Tie oli hurmaavan kaunis. Sen varrella voi lakkaamatta istahtaa villeistä vuorinäyistä rauhassa nauttimaan. Nyt en kumminkaan voi niissä viivähtää, sillä päiväkirjastani täyttyisi sivu sivun perästä, jos joskus aikoisin loppuun kuvata tämän matkan, jossa meitä vielä odotti paljon kovia kohtaloita ja ikäviä seikkailuja.
Useiden vuorien kukkuloilla näkyy muurien ja tornien raunioita. Selvästi huomaa, että muinaisina aikoina tämä laakso on ollut tiheämmin asuttua. Kahdessa paikassa antavat kallionsivut suojapaikan kitukasvuisille katajapensaille. Laakson pohjoispuolella on virta muinoin hionut kallioseinän alaosan, ja sen sileään pintaan on hakattu kaksi piirustusta, jotka muodostavat kahden Buddhakuvan hahmopiirteet ja ovat kylläkin taiteellisesti tehdyt. Läntinen niistä on kahden muun, huonosti näkyvän kuvan keskellä ja sen alla on kaikenlaisia kallioon hakattuja koristeita, köynnöksiä ja merkkejä. Kohta tämän paikan yläpuolelle leiriydyimme Lingon kylään eräässä taiteellisen kauniissa, viehättävässä laakson-aukeamassa.
Osa Lingon asukkaita muuttaa kesällä karjalaumoinensa kuuden jopa seitsemänkin päivämatkan päähän pohjoiseen päin, sillä Lingon ympärillä on maaperä karua ja satoon ei ole luottamista. Veneettä, kahlaamalla ei voida Dok-tshun yli kesäisin kulkea. Talvella menee kyllä joki jäähän, mutta harvoin niin kovaan, että se kantaisi. Mainitsemista ansaitsee vielä se seikka, että suoraan lännestä juoksevaan Dok-tshuun eli Raga-tsangpoon yhtyy täällä vanha tuttumme My-tshu, joka tuo sekunnissa 15,11 kuutiometriä vettä. Koko Dok-tshun vesimäärän olin edellisinä päivänä laskenut 33 kuutiometriksi. Erotus Raga-tsangpon ja My-tshun vesimäärän välillä on siten 18 kuutiometriä, joten My-tshu siis on ainoastaan Ragan syrjäjoki. Mutta toiselta puolen on huomattava, että Dok-tshu laskee useiden vuolaiden suistohaarautumien kautta My-tshuun, joka juoksee syvemmällä laaksossa ja on juoksultaan tasaisempi. Tältä kannalta katsoen pitäisi siis My-tshun olla pääjoki. Kysymystä voidaan pitää makuasiana.
Huhtikuun 8. p. oli ihana päivä. Kello 1 oli varjossa 11,4 astetta lämmintä. Meidän piti nyt tutustua lähemmin My-tshuun, jokeen, jonka me tunsimme ainoastaan kuulopuheelta. Sitä paremmin tunsimme sen idästä tulevan sivujoen, jonka yli olimme matkalla kulkeneet. Tapamme mukaan vaihdamme kuormaeläimiä melkein joka kylässä, missä leiriydymme, ja Robert itse maksaa niistä vuokran kylänväelle, jottei saattoväkemme saisi tilaisuutta pistää sitä omaan kukkaroonsa, ainakaan meidän läsnäollessamme. Tavallisesti kulkee karavaani jonkun matkan edellä ja kaksi kylänmiestä seuraa minua, antaen minulle tietoja seudusta.
Heti Lingon takana käännymme My-tshun laaksoon ja ratsastamme pohjoiseen päin, jättäen Raga-tsangpon laakson länsipuolelle taaksemme. Tie kulkee juuri käänteessänsä mahdottoman suuren graniittikukkulan yli, ristiin rastiin polveillen ylös ja alas pyöreiksi hioutuneiden möhkäleiden lomitse ja muodostaen paikoin porrasjaksoja, joita myöten eivät kuormitetut juhdat voi kulkea. Siksipä täytyy meidän kuormastoa kantamaan ottaa kylästä apuväkeä. Vasemmalla puolellamme soluu syvä, leveä, juoksultaan tasainen joki. Alas syöksyneet harmajat graniittilohkareet pistävät helakkoina tummanviheriästä vesitaustastaan, jossa uiskentelee ja pulahtelee mustaselkäisiä kaloja aivan siirtokunnittain. Eräässä graniittipinnassa näkyy buddhalainen kivipiirustus, jota aika on osittain hivuttanut. Nyt seuraa mani-keko toistansa. Korkealla, eräällä kalliopengermällä on pieni nunnaluostari, Gunda-tammo. Alhaalla taas kulkee ketjusilta joen yli, kahden tylpistyneen pyramiidin välillä. Silta on ainoastaan jalankävijöitä varten. Joessa, joka on uurtautunut syvälle rantapenkereittensä sisään, on vielä nähtävänä kaksi kirkkaanviheriätä jääkaistaletta. Uoma on muuten säännöllinen kun kanava. Erääseen kallioseinään muutaman sivulaakson suuhun on maalattu mustat kasvot, kooltaan kaksi metriä läpimitaten, silmät, nenä ja suu punaisiksi sivellyt.
Mitä ylemmä nousemme, sitä useammin tulemme huomaamaan, että kuljemme pyhällä tiellä, munkkien luostaritiellä, toivioretkeilijäin pyhiinvaellustiellä, tiellä joka vie temppelistä temppeliin ja jolla kulkiessa tavallista useammin "Om mani padme hum" kulkijan huulilta pyörähtelee. Missä ovat kivilohkareet ja kallionkielekkeet punaisiksi sivellyt, missä taasen on kiviläjiä tienvarrelle ladottu, väliin näemme savutorven muotoisia muistomerkkejä, joita vitsakimppu viirinensä koristaa, paikoin taas tapaamme pitkiä mani-kekoja, joista eräskin oli 120 metrin mittainen. Kaksi keskitiellä kohtaamaamme graniittilohkaretta oli kokonaan peitetty ylevillä kirjoitelmilla, joiden hakkaaminen on vaatinut tavatonta työtä. Tie on todellakin suuri liikkeen valtasuoni, joka on täällä vilkkaampi kuin Tsangpon rannalla. Lakkaamatta kohtaamme jak- ja aasikaravaaneja, ratsastajia ja jalankulkijoita, munkkeja, talonpoikia ja kerjäläisiä. Ne tervehtivät kohteliaasti, lakki vasemmassa kädessä, ja oikealla päätänsä raapaisten, ja pistäen kielensä kauvas ulos suusta huutavat ne minulle: "Onnea matkalle, bombo".