"Mutta eikö ole mahdotonta, ettei muuriin suljettu puhuisi sen munkin kanssa, joka panee tsamba-vadin aukkoon? Saapuvillahan ei ole todistajaa, joka voisi valvoa, että kaikki käy sääntöjen mukaan."
"Se ei voi eikä saa tapahtua", vastasi minulle kertoja hymyillen. "Sillä se munkki, joka ulkoapäin lähentäisi suunsa aukkoon ja yrittäisi puhua erakon kanssa, vetäisi sillä päällensä ijankaikkisen kirouksen. Ja jos erakko itse nyt sieltä sisäpuolelta puhuisi, ei niitä kolmea vuotta, jotka hän on jo erakkona elänyt, luettaisi hänelle enää ansioksi, ja niitä hän ei tahdo menettää. Jos taas Lingassa tai Sambe-pukissa joku lama sairastuu, niin saa hän kirjottaa paperiliuskalle sairaudestaan ja ilmottaa, että hän tarvitsisi esirukouksia. Semmoisen paperiliuskan saa hän jättää aukkoon asetettavaan tsamba-vatiin. Sen saatuansa rukoilee erakko sairaan puolesta, ja jos tämä uskoo rukouksen voimaan eikä sen aikana sopimattomia puhu, niin auttaa lama rinpotshen esirukous jo kahdessa päivässä ja sairaus paranee. Erakko sen sijaan ei anna koskaan kirjotettujakaan tietoja."
"Olemme nyt ainoastaan parin askeleen päässä hänestä. Eikö hän kuule mitä me keskenämme puhumme, tai ainakin jonkun puhuvan hänen luolansa vieressä?"
"Ei. Muurit ovat siksi paksut, ettei äänemme voi hänelle kuulua. Ja vaikkapa se kuuluisikin, niin ei hän siihen huomiotaan kääntäisi, sillä hän on syvään mietiskelyyn vaipunut. Hän ei elä enää tässä maailmassa. Hän varmasti kyyristyy öin ja päivin nurkkaansa ja rukoilee rukouksia, jotka hän osaa ulkoa, tai lukee hän pyhiä kirjoja, joita hänellä on muassansa."
"Onko siellä siis niin paljon valoa, että hän näkee lukea?"
"Kyllä; luolan eräällä seinähyllyllä palaa pieni rasvalamppu yhden jumalankuvan edessä ja sen valo riittää hänelle. Kun lamppu sammuu, on sisällä pilkkosen pimeä."
Omituiset ajatukset risteilivät mielessäni, kun sanoin munkille jäähyväiseni ja laskeuduin verkalleen alas sitä tietä, jota luolaan muurattu erakko oli ainoastaan yhden kerran elämässänsä vaeltanut. Edessämme oli hurmaava näköala, joka ei koskaan saanut hänen silmiänsä ihastuttaa. Ja kun pääsin alas leiripaikalle, en voinut luostaria katsella ajattelematta samalla sitä onnetonta, joka tuolla ylhäällä pimeässä lovessansa istuu.
Köyhänä, nimettömänä, tuiki tuntemattomana tuli hän Lingaan, missä oli kuullut luola-asunnon joutuneen tyhjäksi ja ilmoitti munkeille, että hän oli antanut sitovan pyhän lupauksen sulkeutua ainiaaksi pimeyteen.
Kun hänen viimeinen päivänsä tässä turhuuksien maailmassa oli koittanut, saattoivat häntä Lingan munkit juhlakulkueen syvässä hiljaisuudessa, juhlallisesti kuten ruumissaatossa, hänen hautaansa, jonka ovi suljettiin koko hänen loppu-ijäksensä. Olin näkevinäni tämän omituisen saattueen. Olin näkevinäni, kuinka punakaapuiset munkit astuivat äänettöminä, vakavina, kumarassa, katse maahan luotuna, verkallisin askelin, kuin olisivat sillä tahtoneet valmistaa erakoksi menijälle tilaisuuden nauttia auringon valosta mahdollisimman kauvan. Valtasikohan heitä ihmettelyllä hänen sielunsa voimakkuus, johon verraten himmenee kaikki mitä minä voin ajatella, yksinpä varman kuolemankin vaara tuntuu mitättömältä? Sillä käsittääkseni ei siltä sankarilta, joka Hirosen tavoin tukkeaa Port Arthurin sataman suun, tietäen että sitä vallitsevat patterit tulisivat hänet murskaksi ampumaan, vaadita niin suuria sielunvoimia kuin mieheltä, joka antaa haudata itsensä 40 tai 60 vuodeksi pimeyteen. Edellisessä tapauksessa on kärsimys lyhyt ja siinä odottaa ikuinen kunnia, ja jälkimäisessä jääpi uhri yhtä tuntemattomaksi kuolemansa jälkeen kuin eläessänsäkin, ja tuskat ovat loppumattomat, ne voidaan kestää ainoastaan kärsivällisyydellä sellaisella, josta meillä ei ole käsitystäkään.
Varmaankin saattoivat häntä munkit samalla osanotolla, samoilla säälintunteilla, millä hengenmies saattaa rikollista mestauslavalle. Mutta mitä mahtoi hän itse ajatella tällä viimeisellä matkallansa maan päällä? Me kaikki kuljemme kerran sen tien, tietämättä kumminkaan milloin. Hän tiesi sen, hän tiesi ettei aurinko paistaisi enää konsanaan hänen hartioillensa lämpimästi, ei koskaan enää loihtisi hänen silmiensä eteen varjojen ja valojen vaihtelua niille pilvenkorkuisille vuorille, jotka häntä odottavaa hautaa ympäröivät.