He saapuvat jo paikalle. Haudan ovi on seljälleen avattu. He astuvat sisään, levittävät riepumaton yhteen nurkkaan ja asettavat jumalankuvat ja pyhät kirjat paikoillensa. Toiseen nurkkaan sovitetaan puuteline, joka muistuttaa reikätuolia, jossa lapset opettelevat kävelemään. Vasta kuoleman saapuessa tulee hän sitä hyväksensä käyttämään. Kaikki istuutuvat ja lukevat rukouksia, ei tavallisia kuolinrukouksia, vaan toisia, semmoisia, jotka käsittelevät Nirvanassa tapahtuvan kirkastumisen elämää ja valoa. Sen tehtyään nousevat saattajat, lausuvat vielä kerran jäähyväisensä, poistuvat ja sulkevat oven.

Nyt on hän yksinään eikä tule enää koskaan kuulemaan muuta ihmisääntä kuin omansa. Ja kun hän rukoilee, ei kukaan hänen ääntänsä kuule. Hän kuulee kuinka veljet vierittävät ovelle raskaita kivimöhkäleitä, latovat ne useiksi riveiksi päälletysten ja tukkivat kaikki lovet pienillä kivillä ja sirpaleilla. Ei ole vielä täydellinen pimeys, sillä ovessa on rakoja ja sen yläsyrjästä pääsee vielä päivänvaloa. Mutta muuri kasvaa. Nyt on enää jäljellä ylhäällä aivan pieni aukko, josta viimeinen auringon säde hautaan pääsee. Joutuuko hän ehkä epätoivoon, hyppää ylös, ojentaa kätensä ovea kohti, koettaen siepata vielä kimalluksen auringon valosta, joka seuraavassa hetkessä sammuu hänen silmiltänsä ainiaaksi? Kukaan ei sitä tiedä eikä saa sitä koskaan tietää, niihin kysymyksiin eivät voi vastata edes ne munkit, jotka olivat paikalla apuna uloskäytävää suljettaessa. Mutta hänkin on ainoastaan ihminen, ja hän näki sopivan kiviliuskan tukkeavan ainiaaksi reijän, josta viimeinen valon kajaste pilkahti. Nyt oli hänen edessänsä pimeys, ja jos hän kääntyi, kohtasi häntä vielä läpinäkymättömämpi synkeys.

Hän otaksuu toisten palanneen Samde-pukiin ja Lingaan. Miten viettää hän iltansa? Ei hänen tarvitse oitis alottaa pyhien kirjojensa lukemista, siihen tehtävään jää hänelle vielä aikaa, ehkäpä 40 vuotta. Hän istuutuu matolle ja nojaa päänsä seinään — oi aikaa! miten loppumattoman pitkältä täytyykään hänestä jo tämän ensimäisen illan tuntua! Vielä ovat kaikki muistot selvinä hänen silmiensä edessä. Hän muistelee suuremmoista näköalaa, jonka muodostaa My-tshun ja Bup-tshun laakso, temppelien julkipuolet ja Pesun muurit. Hän muistelee kvartsiittiin hakattua suunnattoman isoa kirjotusta: "Om mani padme hum" ja mutisee puolihaaveissaan pyhiä tavuja. Mutta ainoastaan heikko kaiku vastaa hänelle. Hän odottaa ja kuuntelee ja tarkkaa muistojensa ääniä, hän kysyy epätietoisena, joko pian tulee ensimäinen yö, mutta hänen koppinsa, hänen hautansa ei voi koskaan tulla pimeämmäksi kuin se jo nyt on. Sielunliikutuksen valtaamana nukahtaa hän nurkkaansa väsyneenä ja raukeana.

Ja herätessään tuntee hän nälkää, ryömii aukolle, ojentaa kätensä torveen ja löytää sieltä tsamba-vadin. Vettä saa hän lähteestä, hän valmistaa ateriansa, syö ja syötyänsä asettaa kulhon taas aukkoon. Sitten istuu hän ristissäpolvin, rukousnauha kädessään, ja rukoilee. Muutamana päivänä tapaa hän kulhossa teetä ja voita sekä sen vieressä muutamia risuja. Hän kopeloi pimeässänsä käsillänsä, löytää tulukset ja taulaa ja sytyttää teekannun alle pienoisen tulen. Liekin valossa näkee hän luolan sisustan, sytyttää lampun jumalankuvien eteen ja alkaa lukea kirjojansa. Mutta tuli sammuu ja vasta kuuden päivän kuluttua saa hän taas uudestaan teetä.

Ja päivät kuluvat ja syksy tulee rankkasateinensa; hän ei niitä kuule, mutta hän luulee huomaavansa, että luolan seinät ovat nyt kosteammat kuin ennen. Hänestä tuntuu maidottoman pitkältä se aika, jona hän ei ole enää auringon valoa nähnyt. Vuodet vierivät, hänen muistinsa heikentyy ja käy epäselväksi. Kirjat, jotka hän toi mukanansa, on hän jo moneen kertaan tukenut, hän ei enää niistä välitä, kyyröttelee sopessaan ja mutisee itsekseen niiden sisältöä, jonka hän jo aikaa osaa ulkoa. Koneellisesti antaa hän rukousnauhan helmien solua sormiensa läpi, ja tiedottomana hapuilee hän tsamba-kulhoa. Hiiviksiikö hän ehkä seinänvieriä pitkin, kopeloiden kädellänsä kylmiä kiviä, löytääkseen raon, josta valonsäde voisi pilkahtaa? Ei, tuskin hän enää tietääkään, miltä näyttää ulkona aurinkoisella tiellä. Miten hitaasti kuluukaan aika! Ainoastaan unessa unohtaa hän tilansa ja on vapaa nykyisyyden rajattomuudesta. Ja hän ajattelee: "Mitä onkaan maallinen pimeydessä eletty elämä ijankaikkisuuden säteilevän valon rinnalla!" Pimeydessä viipyminen on ainoastaan valmistusta. Vuosikaudet läpeensä etsii mietiskelevä munkki yöt ja päivät vastausta elämän ja kuoleman arvotukseen, ja uskoo ja taas uskoo, että hän jälleen elää ihanammassa muodossa, kun koetuksen aika on ohi mennyt. Usko on ainoa selitys hänen käsittämättömälle sielunlujuudellensa.

On vaikea ajatella niitä muutoksia, joita tapahtuu lamassa seuraavien vuosikymmenien kuluessa, hänen eläessään pimeässä luolassa. Hänen näkönsä täytyy heikontua, ehkäpä tyyten sammua. Hänen lihaksensa kuihtuvat, hänen mielensä sumenee sumenemistansa. Valon ikävöiminen ei näy ahdistavan häntä minään ainaisena mieleenlyöttymänä, sillä hänhän voisi reväistä kirjastansa lehden ja noetulla lastulla kirjottaa tiedoksi, että hän on päättänyt koetusaikaansa lyhentää ja maailmaan palata. Hänen tarvitsisi vain panna sellainen paperi tsamba-kulhoon. Mutta moinen tapaus on munkeille tietymätön. He tiesivät ainoastaan, että se lama, joka oli 69 vuotta luolaan muurattuna elänyt, oli vielä ennen kuolemaansa halunnut nähdä auringon. Minulle kertoivat munkit, jotka silloin olivat Tangissa olleet, että hän oli kirjottanut toivovansa päästä ulos. Hän oli ollut aivan kokoonkutistunut, pieni kuin lapsi, ruumiista olivat jäljellä ainoastaan luut ja vaaleanharmaa pergamenttimainen nahka. Silmien väri oli hävinnyt, ne olivat vaaleat ja soaistuneet. Liituvalkea, kampaamaton tukka riippui vanuneina kimppuina päässä. Parta oli harva, hoitamaton. Hän ei ollut koko aikana peseytynyt, ei kynsiänsä leikannut. Ruumiin verhona oli hänellä enää vain rääsyjä, sillä aika oli kuluttanut ja lahottanut hänen vaatteensa eikä hän ollut uusia saanut. Niistä munkeista, jotka olivat häntä 69 vuotta sitten luolaan saattaneet, ei ollut enää ainoatakaan elossa. Itse oli hän silloin ollut varsin nuori, mutta kaikki hänen ikätoverinsakin oli kuolema korjannut ja uusi munkkipolvi oli muuttanut luostarin seinien sisälle. Kaikille oli hän outo. Ja tuskin oli hänet saatu päivänvaloon kannetuksi, kun hän jo heitti henkensä.

Semmoisella erakolla täytyy olla kallionluja usko ja järkkymätön vakaumus. Aikakäsitteen on häneltä täytynyt tukahtua, hävitä, luolan pimeys tuntuu hänestä ijankaikkisuuden sekunnilta. Sillä hänellä ei ole enää niitä apuneuvoja, joilla hän voi ajankulun määrätä ja muistossaan pitää. Talven ja kesän, yön ja päivän vaihtelut huomaa hän ainoastaan luolan lämpömäärän vaihtelusta. Hän muistelee useita sadeaikoja menneen, kenties tuntuu hänestä kuin seuraisivat ne toinen toistansa aivan nopeasti, samalla kun odotuksen yksitoikkoisuus pimittää hänen ymmärrystänsä. Käsittämätöntä on, ettei hän semmoisissa oloissa tule hulluksi, ettei hän huuda valoa, ei hyppää ylös ja juokse epätoivoisena seinää vasten tai lyö päätänsä teräviin kiviin, kunnes kaatuisi verisenä maahan, vapauttaen itsensä pois elämästä.

Mutta hän vain odottaa kuolemaa kärsivällisesti, ja kuolema voi vielä 10 tai 20 vuotta itseänsä odotuttaa. Maailman ja sen elämän muistot heikkenevät heikkenemistään; hän on jo aikoja sitten unohtanut itäisen aamuruskon ja auringonlaskun kultaamat pilvet. Ja jos hän tuijottaa ylöspäin, ei hänen sammuneille katseillensa tuikahda ainoakaan yön kiiluva tähti, vaan ainoastaan luolan musta laki. Mutta vihdoinkin, kun hän on pitkät vuodet pimeydessä viettänyt, kirkastuu kaikki hänen ympärillänsä säteilevän kirkkaaksi — nimittäin silloin, kun kuolema tulee ojentamaan hänelle vapauttavan kätensä. Eikä kuoleman tarvitse odottaa, ei pyytää, ei houkutella, sillä lama odottaa häntä, ainoata, toivottua, tervetullutta vierastansa ja kirvoittajaansa. Jos hän vielä on tajullansa, on hän pienen puutelineensä asettanut kainaloittensa alle voidaksensa kuolla samassa asennossa johon Buddha on kuvattu niissä tuhansissa kuvissa ja kuvapatsaissa, joita me Tibetin läpi matkustaessamme tapasimme luostarien temppeleissä.

Kun tsamba-kulho, joka on niin monien vuosien kuluessa joka päivä täytetty, vihdoinkin koskemattomaksi jää ja määrätyt kuusi päivää ovat kuluneet, murretaan ovi auki, luostarin abotti astuu kuolleen luo ja rukoilee hänen puolestansa, samalla kun toiset munkit rukoilevat dukangissa viisi, kuusi päivää. Sen jälleen puetaan vainaja valkeaan pukuun, päähän pannaan "ringa"-niminen päähine, ja niin vaatettuna poltetaan hänet roviolla. Tuhka kootaan, sotketaan saven kanssa ja asetetaan pieneksi pyramiidiksi muodosteltuna tshorteniin.

Kahdeskymmenestoinen luku.