Ja taas kuluvat päivän hetket. Solumme hiljaa eteenpäin väliin yli rauhallisten kukkulamaisten maininkien, jotka kuiskailevat hiljaa kuin henkiäänet, väliin pyramiidiaaltojen yli, jotka syntyvät kahden erisuuntaisen tuulen synnyttämien aallokoiden toisiansa kohdatessa. Neljä pientä erisuuntaista myrskyn poikaista yritti saada meidät kiinni, voimatta kumminkaan nostaa aallokkoa vaarallisen korkeaksi, ja me selvisimme niistä pelkällä niin sanotulla jälkiläiskäyksellä. Viimeinen niistä, kaakosta tuleva, oli voimakkain. Nyt nostimme purjeen, mutta yhä näytti ranta olevan loppumattoman kaukana.
Ja kuitenkin näkyivät yksityispiirteet yhä terävämpinä ja selvempinä. Gurlasta kääntyy järveen päin kolme mahtavaa päätyhaaraa, joiden välissä on valtaavia murakeiloja ja hivuuntumiskouruja. Sanotut keilat mataloittuvat rantaa kohti ja laskeutuvat veden alle syvimpään syvyyteen asti. Pohjoisrannalla, missä leviää laaja tasanko, voi otaksua järven pohjan hitaammin viettävän. Gurla on pyhän järven ihana taustakoriste; ei ainoakaan mestarikäsi maailmassa voisi suuremmoisempaa ja vaikuttavampaa keksiä.
Pohjamittauksemme osotti nyt 77, 74, 77, 68, 58, 54 ja 25 metrin syvyyksiä ja huomasimme rannan olevan lähellä, sillä nyt voi jo erottaa kukkuloilla käyvät jaki- ja lammaslaumat. Aallokko oli nyt joltisenkin korkea ja kahdesti täytyi meidän äyskäröidä vettä veneestä, jonka pohjalla olivat turkkini kastuneet. Molemmat miehet soutaa ahertavat unisina ja väsyneinä. Puhelemme jo miten miellyttävää on päästä maalle, tehdä nuotio, saada teetä ja ruokaa, mutta ranta vain pakenee edellämme ja puolipäivä menee ohi. Gurla näyttää etelässä kohoavan suoraan vedestä; sen tasainen juurimaa ja alavat äyräät näkyvät nyt näet paljon pienentyneinä, sikäläisten luostarien munkkien ei ole tarvinnut etsiä vuoriston puroja, sillä he käyttävät juomavetenänsä pyhän järven vettä, jolla on puhtaimman, terveellisimmän lähdeveden maku. Sen kristallikirkas puhtaus ja tummanviheriänsininen väri ei turmele makua; etäisistä pyhiinvaeltajista on Manasarovarin vesi parempaa kuin kuohuva samppanja.
Vihdoinkin pääsemme venevankilastamme vapauteen! Kirkkaan veden läpi näkyy jo järven pohja. Vielä muutamia aironvetoja, ja veneemme tarttuu savesta ja talvijään ajamista, mätänevistä levistä muodostuneeseen valliin. Sen ja rannan välillä on pitkulainen laguuni, jonka liejuun uppoaa polvia myöten. Kello oli puoli 2; olimme siis olleet järvellä 16,5 tuntia! Ja kun saavuimme rantaan, emme siellä päässeetkään maalle. Jonkun aikaa asiata mietittyäni, miesten sillä aikaa seisaaltaan ympäristöä tarkastellessa, soudimme pohjoisemmaksi ja puolentoista tunnin kuluttua löysimme vihdoinkin paikan, missä voi veneen maalle vetää. Silloin olimme olleet järvellä 18 tuntia.
Kokosimme polttoaineksia ja sytytimme tulen. Tee kiehuu, lammasliha paistuu, ja syötyämme päivällisemme teimme airoista, mastosta ja purjeesta tilapäisen teltin, johon paneusin maata jo kello seitsemän paikoilla, pelastusrengas päänalusena ja turkkeihini kääriytyneenä. Olin tehnyt 31 tuntia keskeytymättä työtä, vaivuin oitis uneen, eikä ollut minulla aavistustakaan koko yön raivonneesta myrskystä, ei myös niistä 25 toivioretkeläisestä, jotka olivat aamun sarastaessa ohitsemme kulkeneet.
Kello kuudelta herätettiin minut. En ollut ollenkaan tuntenut yökylmää, sillä alin lämpömäärä oli ollut 4,4 astetta. Aamu oli ihana, vain liian kuuma. Toivioretkeläiset olivat menneet, me söimme aamiaisemme, työnsimme veneen taas vesille ja soudimme pohjoiskoillista ja pohjoisluoteista kohti, pienessä kaaressa, noin 80 metrin päässä rannasta, ja tulimme leiriin n:o 214.
Aikomukseni oli leiriytyä jossain sopivassa kohdassa pohjoisempana ja soutaa sieltä seuraavana päivänä järven yli päämajaan Serolung-gumpaan. Määräksi otin länsirantaan lyhyesti pistävän lahdelman pohjoisrannalla kohoavan sinooberipunaisen kukkulan. Raitis etelätuuli puhalsi, me nostimme purjeen ja kiidimme hurisevaa vauhtia järven yli. Rannalla seisovat toivioretkeläiset katselivat kulkuamme aivan ällistyneinä, ja Gossulin luostarin munkit vaivasivat päätänsä ajattelemalla, minkä lopun moinen pyhyyden häväistys saisikaan. Yksinpä villihanhetkin uivat poikinensa nopeasti pakoon selälle, kun taas toiset vesilinnut pakenivat muutamia satoja metrejä maalle päin — varmaankin pitivät ne venettä harvinaisena, tavattoman isona vesilintuna.
Nousimme maalle punaisen huipun luona ja toisten polttoaineita kootessa ja yöleiriä laittaessa tunnustelin minä seutua maallenousupaikan yläpuoliselta mäeltä. Raivoisa kaakkoismyrsky puhalsi järven yli, järven pinta joutui kamalaan kuohuntaan, nostellen liituvalkeita vaahtoharjojansa. Kello neljän seuduissa muuttui ilma tuskallisen tyyneksi; sitte kääntyi tuuli ja nousi yhtä voimakas, ulvova ja uliseva luodemyrsky. Kellon kuutta lähetessä näytti taivas kamalalta, kaikkialla näkyi pikimustia pilviä eikä itärannasta näkynyt vilahdustakaan. Oli kuin seisoisimme valtameren rannalla. Mutta pian kääntyi tuuli itäkaakkoon ja silloin pauhasi hyrske koko illan meidän rantaamme vastaan. Mikä onni, ettei tämä ilma sattunut eilen illalla!
Miesten oli käsketty herättää minut ennen auringon nousua, sillä meidän täytyi kiirehtiä, jos mielimme päästä ennen pimeän tuloa leiriin n:o 212. Tuskin oli päivä valjennut, kun tulin ulos. Syötyämme aamutulella viimeiset ruokavaramme aamiaiseksemme lähdimme kello puoli viisi rannasta, rumalla, samealla ilmalla. Voimakas länsituuli kiidätti meitä nopeasti selälle, olipa se oikeastaan purjeellemme ja mastollemme liiankin navakka, mutta kuljetti meitä toki kaksinkertaisella nopeudella eteenpäin. Kukkuloiden juurella oli meillä edes suojaa, mutta jo muutaman minuutin päässä rannasta muuttui järvi epämieluisen ontoksi. Mutta vähätpä siitä väliä, me kuljimme aaltojen mukana, vene suikkelehti niiden välissä pehmoisesti ja miellyttävästi, saamatta edes viskevettä.
Miehissäkin oli nyt toinen ryhti kuin ensimäisellä öisellä matkalla. Nähtävästi olivat he päättäneet joutua ennen pimeän tuloa määränpäähän ja soutivat kuin kaleeriorjat, joiden päällä ruoska heiluu. Oli kuin juoksisivat he kilpaa länsituulen kanssa, pyrkien pois tieltä ennen kuin aallot aivan raivoisiksi paisuisivat. Vesi sihisi ja vaahtosi veneen ympärillä, vanavesi siukui kuin sula voi paistinpannussa, ja allamme kuohui synkänviheriä järvi. Se oli ihanaa kulkua; me puikkelehdimme humisevaa vauhtia järven pyhien aaltojen yli.